Luulosairaan Arganin (Jarmo Wegelius) järkevä veli Béralde (Tapio Oksala) luennoi veljelleen. Arganin tulisi lakata luottamasta kaikenmaailman tohtoreihin ja tehdä niinkuin hän tekee: antaa luonnon parantaa. Turhaa on uskoa lääkäreitä, jotka vain syöttävät lääkkeitä ja nyhtävät hyväuskoiselta rahat, mutta eivät paranna alkuperäistä sairautta. Huh, täytyy sanoa, että 350-vuotiaalla näytelmällä on ehdoton paikkansa vielä omana aikanammekin. Hyvät tekstit eivät vanhene! Löydän tarttumapintaa niin, että veljesten kiivaan keskustelun tuoksinnassa omat ajatukseni hyppelehtivät lääketieteen laitumilla kuin varsa kevätniityllä: koronarokotuksista kieltäytyjiin, Covid-vuosina tautia selostaneisiin lääkäreihin, mielen sairauksien parantamiseen pelkällä lääkityksellä, enkelihoitoihin, hopeavesiin…
Jatka lukemista ”Komediaa koronan keskellä – Molièren Luulosairas”Kategoria: Yleinen
Äitini lapsena – Maja lapsuuden reunalla
Mitä tiedät vanhemmistasi? Mitä tiedät heidän lapsuudestaan tai elämänvaiheistaan? Tunteistaan, haaveistaan, iloistaan ja suruistaan eri elämänvaiheissa? Olisitko halunnut olla läsnä vanhempiesi lapsuudessa ? Mietin monesti äitiäni 1990-luvulla, tällaisena itseni ikäisenä, kypsässä keski-iässä. Katsoessani lapsiani nyt, nuorina aikuisina, muistelen alle 20-vuotiaan minäni tunteiden turbulenssia. Haluaisivatko lapseni tietää, mitä heidän äitinsä päässä pyöri tuonikäisenä? Mitä jos oikeasti tietäisin, jos he tietäisivät…
Jatka lukemista ”Äitini lapsena – Maja lapsuuden reunalla”Operaatio. Lampaansyöjät.
Oi, maamme Suomi, joka on kaunis maa. Suomen kesä erityisesti lumoaa, se koko pitkän maan etelästä pohjoiseen kattava kukoistus ja valkoisen valon ihanuus, joka syksyn tullen saa vähitellen väistyä.
Jatka lukemista ”Operaatio. Lampaansyöjät.”Mutta elokuun iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku. Taivaalla palavat erikoislaatuiset ruskot, värit ja asteikot niin oudot, että mitäpä ne oikeastaan ihmiselle kuuluvatkaan, ihmisen rutaleelle… Ja kuvastuksia vesillä, lokkien varjokuvia, niemessä haviseva haapa ja palailevia veneitä kuormanaan ihmisiä, joilla on väsyneet silmät.
Lampaansyöjät, kappale 1
Tyhjyyden säröilevät heijastukset
Olin pitkään miettinyt ja katsellut artikkelikuvaksi valitsemaani valokuvaa. Mitä ihmettä se kertoo Florian Zellerin näytelmästä Äiti tai näytelmän päähenkilöstä? Peilistä äiti (Kirsi Tarvainen) näkee itsensä silmästä silmään. Useasta peilistä voi nähdä taaksensa, sivuilta, itsensä muuten kuin silmätysten. Tämän näytelmän kohtauspeilit peilasivat saman kokemuksen eri kuvina tai kuvajaisina, äidin ehkä kokemana, luulemana, toivomana tai uneksimana. Peileinä olivat myös pysäyttämätön, armoton aika ja ympärillä olevat ihmiset.
Jatka lukemista ”Tyhjyyden säröilevät heijastukset”Inhimillisiä kamppailuja
Ennen näytelmän alkua kannattaa muistuttaa itselleen, että Peter Shafferin kirjoittama Amadeus on taidokkaasti faktoja hyödyntävä fiktio – ja erinomainen näytelmä. Hovisäveltäjä Antonio Salieri (1750-1825) ei murhannut Wolfgang Amadeus Mozartia (1756-1791), vaikka näytelmä käyttää myrkytyslegendaa onnistuneesti hyväksi jännitteen luomiseksi. Näytelmän voimalliset jännitteet nousevat inhimillisestä kamppailusta, Salierin painista niin Jumalaansa kuin ”Jumalan rakastamaa”, Amadeusta, vastaan. Ja se kamppailu kantaa näytelmän alusta loppuun.

Muista unohtaa kaikki, kehottaa Osmo Rauhalan näyttely
Se tunne, kuin Jacques Cousteau´n Meren salaisuudet -ohjelmasta joskus lapsena. Jättilaisrausku lipuu valtameren pimeydestä kuvaajaa kohti, leijailee hiljaa kameran yli ja häviää jälleen jonnekin pimeyteen. Kaukaa yltä kajastaa ohuesti pinnan valoisuus. Ja pinnalle tullessa kuvaaja, katsojakin, huoahtaa ja riemuisee: ”Minä näin sen! Minä koin sen!” Samanlaisen ihmeellisen, elämän käsittämättömyyden kokemuksen saavutin Osmo Rauhalan näyttelyssä Muista unohtaa kaikki Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Näyttelyn jälkeen pidätelty hengitys vapautuu huoahdukseen: Miten suuri kokemus!
Jatka lukemista ”Muista unohtaa kaikki, kehottaa Osmo Rauhalan näyttely”Tryffeleiden tuoksua valkokankaalta
Molemmat elokuvat alkavat metsästä. Oregonin tasaisessa maastossa, tummassa metsässä tonkii sika, Piemonten jyrkillä rinteillä nuuskivat koirat. Jahti on käynnissä, tryffelijahti. Löytäjät saavat arvostusta ja huolenpitoa, ne ovat omistajiensa silmäteriä ja elättäjiä, tuoksuvien kulta-aarteiden löytäjiä. En ole ikinä maistanut ruokaa, jossa olisi tryffeliä, mutta elokuvat Pig ja Piemonten tryffelinmetsästäjät jättivät jälkeensä mielenkiinnon (ja kieltämättä myös veden kielelle) kokea joskus erityisesti joku Piemonten alueen ravintoloista. Eteeni kannettaisiin vaatimaton, mutta herkullinen annos pastaa ja päälle raastettaisiin tryffeliä ihan siinä silmieni edessä. Vaikka tryffelit – niiden metsästäminen, myynti, ostaminen ja ruuaksi valmistus – tuoksuivat aineksena näissä molemmissa elokuvissa, olivat ne muuten genreltään ja sisällöltään erilaisia tarinoita. Yhdessä ja peräkkäin katsottuna niistä aukeaa erikoinen sekä kiinnostava joulupaketti gastronomian alkulähteiltä. Pig-elokuvaa mainostetaan gastro-trillerinä ja Piemonten tryffelinmetsästäjät on dokumentti, mutta ensimmäinen taittuu realismiin päin ja jälkimmäinen vaikuttaa monessa kohdin hilpeän komedialliselta.
Jatka lukemista ”Tryffeleiden tuoksua valkokankaalta”Jeanne de Clisson – intohimon paloa verenpunaisella liekillä
Jos täytätte mun lasini
niin tahdon kertoa —
Sukellan hyytävästä Aurajokirannan viimasta sisään vanhaan kivirakennukseen, suoraan kuin Rosvo-Roopen kapakkaan: soitto soi, viinit tuoksuvat laseissa… kukaan ei tappele, onneksi. Ainakaan vielä. Lämpö valuu vähitellen takaisin jäseniin ja punainen samettiverho sulkee meidät katsojat tiukemmin kellarikapakkaan. Ja siitähän se alkoi, kuten kuvaan sopi, baaritiskiltä, Jeanne de Clissonin tarina, lisämääreenä hykerryttävän oivaltava meriverellinen kostokuvaelma. Lavastuksen tunnelma oli täydellisen merirosvollinen: valkoista, mustaa, punaista, aitoja kynttilälyhtyjä, elävä soittaja ja mustasta viitasta kuoriutuva palavasieluinen tarinankertoja-Jeanne.
Jatka lukemista ”Jeanne de Clisson – intohimon paloa verenpunaisella liekillä”Tanssiterveisin Galántasta
Kun haluaa valita jotain piristävää ja virkistää sinfoniaorkesterin soittamaa musiikkia kuultavakseen, Turun filharmonisen orkesterin 19.11. perjantain Pianon ja tanssin huumaa -ohjelma tarjoaa erinomaisen ja pimeään vuodenaikaan sopivan eloisan paketin. Oma jalkani ainakin hakkasi rytmiä useammassakin kohdassa, ja koko kehoon virtasi aimo annos balkanilais-slaavilaista folklorerytmiikkaa. Kierretään pieni musiikillinen roadtrip Keski-Euroopassa perjantaisen konserttiohjelman mukana!
Jatka lukemista ”Tanssiterveisin Galántasta”Sydämenlyöntejä – Så länge hjärtat kan slå
Kokemus alkoi heti kokonaisvaltaisesti. Mustaa keskiviikkoiltaa valaisivat linja-autoaseman lamput, vesisade kaatui niskaan ja tuuli hyisen kylmettävästi. Lavastus oli täydellinen Grus Grus Teatterin Ennuste, negatiivinen -esitystä varten. Odotimme ankeassa kelissä kenttäsairaala KS 38:aa saapuvaksi. Nouda meidät jo! Jäädyin valmiiksi, vaikka luulin pukeutuneeni riittävän lämpimästi. Kun vihdoin yksikön hoitaja (Ishmael Falke) huusi nimeni ja toinen (Janna Haavisto) ojensi toimintaohjeet, tunsin muuttuvani nappulaksi koneistoon. Oliko tämä tila hyvä vai huono: potilas hoitajien armoilla, katsojaksi halunnut esiintyjien armoilla? Epätavallista, outoa ja sangen kiehtovaa kuitenkin.
Jatka lukemista ”Sydämenlyöntejä – Så länge hjärtat kan slå”









