Luulosairaan Arganin (Jarmo Wegelius) järkevä veli Béralde (Tapio Oksala) luennoi veljelleen. Arganin tulisi lakata luottamasta kaikenmaailman tohtoreihin ja tehdä niinkuin hän tekee: antaa luonnon parantaa. Turhaa on uskoa lääkäreitä, jotka vain syöttävät lääkkeitä ja nyhtävät hyväuskoiselta rahat, mutta eivät paranna alkuperäistä sairautta. Huh, täytyy sanoa, että 350-vuotiaalla näytelmällä on ehdoton paikkansa vielä omana aikanammekin. Hyvät tekstit eivät vanhene! Löydän tarttumapintaa niin, että veljesten kiivaan keskustelun tuoksinnassa omat ajatukseni hyppelehtivät lääketieteen laitumilla kuin varsa kevätniityllä: koronarokotuksista kieltäytyjiin, Covid-vuosina tautia selostaneisiin lääkäreihin, mielen sairauksien parantamiseen pelkällä lääkityksellä, enkelihoitoihin, hopeavesiin…
Molièren (1622-1673) Luulosairas ja sen satiiri ei koskaan vanhene, koska inhimillisyys ei vanhene. Hyväuskoisuus ja sen hyväksikäyttö, toisesta hyötyminen oman aseman turvin sekä vilpillisyys ja sen paljastaminen pysyvät ikuisina ja käyttökelpoisina aiheina. Ja niin pysyy vastapoolikin: rakkaus, lempeys ja hyväntahtoisuus. Molière tuo näitä vastakkain oivaltavalla dialogilla, joka tarvitsee tuekseen ilmeikkään näyttelijätyön – ja voilà, perusaineksista syntyy alati maukas keitos.
Raision teatterin versiossa oli hetkensä. Illan yleisö palkitsi väliaplodein ilmeikkään kohtauksen, jossa lääkäri Diafoirus (Hannu Rinne) esittelee lääkäri Fleurantin (Ismo Reunamo) kaunopuheisena vävyehdokkaana Arganille ja tytärparka Angeliquelle (Oona Pietiläinen). Hulvattomasti revitelleet lääkärinplantut olivat kyllä hauskaa katsottavaa onnettoman Arganin rinnalla.
Olin ennakolta katsonut facebookista työryhmän esittelyt ja itseäni lämmitti, miten ensikertalaiset Oona Pietiläinen ja tanssija Janna Leppänen selvisivät rooleistaan enemmän kuin hyvin. Herkullisen vastakohtaparin toisilleen loivat Tiina Uusituvan huikentelevainen Béline-vaimo sekä tarkkasilmäinen järjen ääni, palvelustyttö Toinette (Veera Rötkönen). Tempauduin mukaan vasta toisen illan saaneeseen esitykseen, ja uskon, että kevään kuluessa ja näytöskertojen lisääntyessä teatteriesitys saa vielä mukavasti lisäkierroksia, eikä se yhtään haittaa.
Oivaltavaa ohjaaja Toni Enholmilta oli nostaa kuolemantanssiteema esiin. Jos näytelmän syntyaikana lyhyt ihmiselämä saattoi katketa ennenaikaisesti tuberkuloosiin (kuten kirjailijalla itsellään) tai ruttoon, muistuttaa Danse Macabre meitä, miten edelleen ja viime kädessä olemme luonnon armoilla, tällä tieteiden aikakaudellakin. Elämä on leikkiä kuoleman kanssa ja kuolemaa vastaan. Luurankohahmoinen Kuolema-tanssija (Janna Leppänen) johdatteli näyttelijät vuorollaan tanssillisesti näyttämölle, mikä korosti jokaisen ihmisen tasa-arvoa suhteessa kuolemaan. Teemakappaleena kuultu Saint-Saënsin ohjelmamusiikillinen sinfoninen runo Danse Macabre olisi omaan makuuni voinut olla vielä synkemmin ja julmemmin käsitelty erityisesti soolotanssiosuuksissa. Sen sijaan lavasteissa nähdyt kuolemantanssi-imitaatiot johdattivat makaaberimmalla, sopivan luotaantyöntävällä ja hyytävämmällä tavalla aiheen ääreen.
Tämän näytelmän pariksi muuten sopii erittäin hyvin Turun Linnan Vanitas-näyttely, josta olen kirjoittanut artikkelissa Vanitas- kaikki kaunis kukkii vain hetken. Näyttelynkin parissa pääsee vielä 29.5. asti elämän katoavaisuuden äärelle.
Näytelmän nähtyäni jäin miettimään puhetaidon merkitystä. Arganin vaimo taisi vilpillisen lepertelyn miehelleen (perinnönkärkkyjä!), lääkärintapaiset pystyivät latinan, kreikan ja ammattijargoninsa turvin esittämään hyvin päteviä ammattilaisia (valelääkärit!). Kannattaako siis luottaa kaunopuhujiin? Tarkasti tutkitut eleet, ilmeet ja toiminta sekä kylmät faktat paljastaisivat koko kuvan… Miten tämän miettiminen onkaan osuvaa aikamme markkinointi-, myyntipuheiden ja disinformaation aikana! Ei pieni ihminen ole yhtään ainakaan enempää turvassa kuin oli Argankaan aikanaan. Ehkä kannattaa olla terveellä tavalla, epäileväisen luulosairas!
Summa summarum: elämä on ihmeellistä ja maailma on kaunis. Näin koronan jälkiaalloissa tuntuu siltä. Ja mikäpä sopisi paremmin tähän hetkeen kuin komedia sairaudesta -ainakin kuvitellusta sellaisesta – ja sen lieveilmiöistä, se todella iskee suonta ajan hermoon. Mutta, mutta… muista että olet kuolevainen, ”memento te mortalem esse”!
Sain katsoa esityksen 10.4. Raision teatterin tarjoamalla lipulla, kiitos.
Kuvat: Urpo Helenius / Raision teatterin pressikuvat
Näyttelijät:
Argan, luulosairas – Jarmo Wegelius
Béline, Arganin vaimo – Tiina Uusitupa
Angelique, Arganin tytär – Oona Pietiläinen
Béralde, Arganin veli – Tapio Oksala
Cléante, Angeliquen rakastettu – Verneri Kankaristo
Herra Diafoirus, lääkäri – Hannu Rinne
Herra Fleurant, lääkäri – Ismo Reunamo
Toinette, palvelustyttö – Veera Rötkönen
Tanssija: Janna Leppänen
Taiteellinen työryhmä:
Ohjaus: Toni Enholm
Tuottaja: Katri Salomäenpää
Projektiavustaja: Hanna Mehto
Puvustus: Marika Nummela
Tarpeisto: Marika Nummela
Lavastus: Marika Nummela, Tapio Oksala, Urpo Helenius, Tomi Aho
Lavasteiden maalaus: Tapio Oksala
Maskeeraus ja kampaukset: Petra Lehtonen
Valosuunnittelu: Niko Wahlroos
Äänisuunnittelu: Toni Enholm
Koreografia: Veera Kärpijoki
Graafinen suunnittelu: Marcus Lindén
Valokuvat: Urpo Helenius
Tekniikka-ajot: Matias Koskinen
Kulttuurikuplia 