Modernien naisten seurassa Helenen juhlissa

Jotenkin nolotti, kun en ollut muistanut Helenen merkkipäivää. Hän olisi varmasti pitänyt, jos olisin kiikuttanut mukanani keskelle salia pylvään, jolla olisi komeillut vati hedelmiä, mielellään sellaisia hitaasti pilaantuvia, jotta hän olisi ehtinyt niitä omassa tahdissaan maalata. Ehkä vihreitä tai punaisia omenoita. Päivä, jolloin kävin katsomassa Moderni nainen -näyttelyn, oli Helene Schjerfbeckin (1862-1946) syntymäpäivä 10.7.2022, syntymästä tasan 160 vuotta. En siis myöskään myöskään muistanut Suomen kuvataiteen päivää, mutta ehkä juuri se kuitenkin alitajuntaisesti veti minua Turun taidemuseoon. Siis anteeksi. Mutta! Mutta jokainen päivä on kuvataiteen päivä. Taidetta nykyaikana on erottaa, mikä on katsomisen arvoista, mikä kuvahälyä. Museon suojiin on hyvä hakeutua piiloon valikoitujen kuvien äärelle, vaikka kolmeksi tunniksi ihailemaan neljän taidokkaan uranuurtajan Schjerfbeckin, Ellen Thesleffin (1869-1954), Sigrid Schaumanin (1877-1979) ja vähiten tunnetun, Elga Sesemannin (1922-2007) palettiveisten linjoja.

Jatka lukemista ”Modernien naisten seurassa Helenen juhlissa”

Sävelhelmiä Söderlångvikin salongissa

Kemiönsaaren musiikkijuhlilla on erityinen paikka sydämessäni. 1990-luvulla olin auttamassa musiikkitieteen kollegojani konserttijärjestelyissä ja näin monia musiikkijuhlien historiallisista, kauniista konserttipaikoista. Silloin myös rakastuin Söderlångvikin kartanoon. Tänä päivänä Amos Andersonin kesäpaikkana palvellut huvila ja kartanomuseo seisoo entistä ehompana ja uljaampana silmiähivelevän kauniilla, rantaan laskevalla rinteellä. Viime vuosina kunnostettua kartanoa ympäröi antiikin Rooman ihanteiden mukaan rakennettu terassi ja puutarha sekä suuri omenatarha. Paikalla ja tilalla on monisatavuotinen historia jo ennen sen päätymistä kemiöläissyntyisen liikemies-taidemesenaatti-ministeri Andersonin haltuun. Hänen aikanaan rakennus laajentui upeaksi, Suomen kesää ja Italian Roomaa yhdistäväksi kesäresidenssiksi ja monipuolisen taiteen runsaudensarveksi.

Jatka lukemista ”Sävelhelmiä Söderlångvikin salongissa”

Omar Victor Diop kuvaa eilisestä huomiseen

The best way to share the future is to share the past.

Omar Victor Diop kertoo videolla (2015) projektistaan Diaspora (2014).

Mitä tiedän senegalilaisesta nykytaiteesta? Länsiafrikkalaisesta… edes afrikkalaisesta? Tietämättömyys ei varmaan ole mitenkään tavatonta, mutta muistutus siitä, missä kulkee oma kansainvälisyyden raja. Oma tietämykseni rajoittuu musiikkiin, ja siinäkin aikoja sitten opiskeltuihin tietoihin griooteista, koransoittajista ja mbalax-musiikista. Visiot Afrikasta saavat silmien edessä vilisemään enemmän tai vähemmän paikkansapitäviä mielikuvia värejä tulvivista kankaista, vilkkaasta puheensorinasta ja äänekkäästä kaupankäynnistä. Kuulostaa samalta kuin Suomesta tiedettäisiin Kalevalan runonkeräily… Tästä lähtökohdasta tietämyksen suunta oli vain kasvava ja koin erityisen kiehtovaksi ja kasvattavaksi käydä katsomassa Turun taidemuseon Omar Victor Diop -näyttelyä, jossa taiteilijan valokuvateoksia löytyy seitsemän vuoden spektrillä.

Jatka lukemista ”Omar Victor Diop kuvaa eilisestä huomiseen”

Muista unohtaa kaikki, kehottaa Osmo Rauhalan näyttely

Se tunne, kuin Jacques Cousteau´n Meren salaisuudet -ohjelmasta joskus lapsena. Jättilaisrausku lipuu valtameren pimeydestä kuvaajaa kohti, leijailee hiljaa kameran yli ja häviää jälleen jonnekin pimeyteen. Kaukaa yltä kajastaa ohuesti pinnan valoisuus. Ja pinnalle tullessa kuvaaja, katsojakin, huoahtaa ja riemuisee: ”Minä näin sen! Minä koin sen!” Samanlaisen ihmeellisen, elämän käsittämättömyyden kokemuksen saavutin Osmo Rauhalan näyttelyssä Muista unohtaa kaikki Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Näyttelyn jälkeen pidätelty hengitys vapautuu huoahdukseen: Miten suuri kokemus!

Jatka lukemista ”Muista unohtaa kaikki, kehottaa Osmo Rauhalan näyttely”

Keväisiä valoimpressioita Sigrid Schaumanilta

Mielikuvitusta ilman en voisi elää! Kun räntäsade vihmoo päin kasvoja ja jäätävä tuuli Taidemuseonmäellä saa toivomaan talvipipoa takaisin, voin kuvitella itseni Gianicolo-kukkulalle Roomaan, keskelle pinjojen huojuntaa, auringonpaahtaman iltapäivän jälkiaaltoiluun. Kiitos mielikuvitukselle, että Turun taidemuseon näyttely Sigrid Schaumanin (1877-1979) taiteesta yhdistyi musiikkiin ja elokuvaan sekä itse koettuihin Roomaan ja Kemiön Söderlångvikiin.

Näyttelyn jälkeen mietin, miksi aulassa videon taustana soinut Erik Satien (1866-1925) Gnossienne 1 ei mielestäni tehnyt oikeutta vihreänsävyissä valoisana väreilevälle kuvataiteelle. Se kuulosti pikemminkin melankoliselta, jopa apaattiselta tunnelmapalalta. Enemmän se muistutti Schaumanin osaksi slaavilaisista juurista, vaikka impressionistista hetken vaikutelmaa osuvasti tulkitsikin. Aloin miettiä musiikkeja, joita itse kuuntelisin näiden töiden kanssa, taustalla, ennen tai jälkeen.

Jatka lukemista ”Keväisiä valoimpressioita Sigrid Schaumanilta”

Elämänlankaa keramiikasta – Anu Pentik

– Vasta nyt olen sinut itseni kanssa. On niin helppo olla nyt. Haluan näiden teosten välityksellä antaa onnistumisen iloa ja energiaa muillekin.

Anu Pentik Ylen haastattelussa 22.12.2019

Turun WAM museossa aukesi 4.6.2021 odotettu Anu Pentikin näyttely Alussa oli siemen. Kävin katsomassa näyttelyn heti 5.6. Jos näyttely on taiteilijalle omaelämänkerrallinen, on se sitä myös katsojalle. Yllättäen käynti veikin itseni pitkiin aatoksiin ja miettimään omaa historiaani suhteessa Anu Pentikin käyttökeramiikkaan, yritykseen nimeltä Pentik, ja Anu Pentikin keramiikkataiteeseen. Itse näyttelykin yllätti, mutta iloisesti! Se uhkui muhkealla runsaudellaan, suuruudellaan ja valtaisalla taiteellisella elinvoimallaan, positiivisesti, elämää ja uskoa uuteen tartuttaen.

Jatka lukemista ”Elämänlankaa keramiikasta – Anu Pentik”

Vanitas – kaikki kaunis kukkii vain hetken

Turun linnan Vanitas-näyttelyyn sukeltaa kuin mustaan, ylelliseen samettiin. Ja kuitenkin ensimmäisenä on vastassa kuolema, Saara Ekströmin videoteos Domestic Nature Morte (2004). Katsoja saa shokkilähdön näyttelyyn, kun tomaatit pilaantuvat kulhossa pikavauhtia – ja palautuvat taas ennalleen. Kuolema vastaan elämä, kauneuden ihailu ja ylläpito vs. kuihtuminen. Ja yhtäkkiä elämä tuntuukin turhalta väistämättömän vastustamiselta, pelkkää turhuutta (lat. vanitas) kaikki. Ylellistä, turhaa, katoavaa, mutta kaunista ja inhimillistä, ihmisyydestä kertovaa, sitä näyttelyssä on enemmän kuin kylliksi, melkeinpä äitelän ylenpalttisesti.

Jatka lukemista ”Vanitas – kaikki kaunis kukkii vain hetken”

Esitys SIIRRETTY Ilon vuoteen 2021

Eilen, torstaina 3.12. iltapäivällä, minun piti istua toistamiseen Nokia-näytelmän katsomossa Turun kaupunginteatterissa. Näin ennakkoesityksen maanantaina 23.11. ja tuolloin kirjoittelin jo innoissani ylös ajatuksia ja tuntemuksia näytelmästä. En ollut ennakko-oletuksistani huolimatta pitkästynyt tai kyllästynyt, päinvastoin. Näytelmä osoittautui oikeinkin viihdyttäväksi tarinaksi, kertomukseksi, jossa rikkauksia jauhanut kalevalainen sampo pudotetaan lopulta aaltoihin. Mieleeni palautui näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälän ja ohjaaja Mikko Koukin edellinen yhteinen suursaaga, Taru sormusten herrasta. Tässäkin työssä näin yhtä onnistunutta tiivistämistä ja näkökulman valintaa.

Jatka lukemista ”Esitys SIIRRETTY Ilon vuoteen 2021”

Kahvilakeskustelu railakkaanraikkaasta Tovesta

Säästin kaikki taiteilija Tove Janssonista (1914-2001) kertovan Tove-elokuvan arvostelut varta vasten luettaviksi elokuvan katsomisen jälkeen. Hehkutusta ja kehuvia arvioita elokuvan erinomaisuudesta oli toki kantautunut korviini, mutta on aina kutkuttavaa nähdä, kohtaako taiteilijaelämänkerta valkokankaalla oman käsityksen taiteilijasta. Näinkin todella paljon eläväisemmän, rohkeamman ja herkemmän nuoren Toven kuin olin kuvitellutkaan. Pohdiskelimme näkemäämme elokuvan jälkeen kahvikupillisen äärellä ystäväni Annen kanssa.

Jatka lukemista ”Kahvilakeskustelu railakkaanraikkaasta Tovesta”

Lapsen silmin Kaipiaisen fantasiamaailmassa

Päällimmäinen ajatukseni nähtyäni keramiikkataiteilija Birger Kaipiaisen (1915-1988) näyttelyn Turun taidemuseossa oli: Tämä näyttely olisi pitänyt katsoa lapsen silmin ja lapsen olisi tämä mukava nähdä! Teokset ovat fantasiaa ruokkivia, mutta esittäviä, luonnon- ja ihmisläheisiä, herkästi tai tehokkaasti värikkäitä, koristeellisia ja selkeitä. Jos teoksia vielä saisi koskea, niiden muodot avautuisivat lisää, ja kosketuksen kautta myös näkövammaisille. (Selvyyden vuoksi: koskeminen teoksiin on kielletty!) Teen siis matkan uudelleen, lapsenomaisesti, yrittäen säilyttää sen fantasia-, satu- ja luontomaailman, jota Kaipiaisen taiteesta ajatuksiini tulvi.

Jatka lukemista ”Lapsen silmin Kaipiaisen fantasiamaailmassa”