Hilpeää hyggeilyä Hamstereiden malliin

Tammikuun alun hyiseen pakkaspäivään sopisi lämmittely takkatulen äärellä, kuohkean viltin alla, seurana lämmin glögimuki, joulusta jäänyt konvehtirasia ja hyvä kirja, ehkä jotain lempeänlämmintä musiikkia vaimeasti vielä taustalla. Ei raahautumista toiselle puolelle kaupunkia läpi vesisateen, avaraan, hyvin ilmastoituun elokuvasaliin, ei. Paitsi että lämpimän tunnelman kyllä saavutin katsomalla juuri ensi-iltapäivänä, 4.1.2023, Markku Pölösen tuoreinta ohjausta Hamsterit.

Jatka lukemista ”Hilpeää hyggeilyä Hamstereiden malliin”

Sellaisena kuin olet – kahden elokuvan rakkaudet

Suurin onni elämässä on vakuuttuneisuus siitä, että meitä rakastetaan meidän itsemme tähden, tai pikemminkin siitä huolimatta. -Victor Hugo (1802-1885)

Jotenkin ne vain kietoutuivat mielessäni yhteen, nämä kaksi elokuvaa: Kaikkea hyvää, Leo Grande ja Rakkaani merikapteeni. Ne olivat ikään kuin samassa sammiossa, ja vähitellen erottui kerroksia, saostui samoja aineksia kumpaisestakin. Teemat ja elokuvat puhelivat toisilleen elämän ihanuudesta ja sen kipukohdista. Ja rakkaudesta, monisävyisestä rakkaudesta.

Jatka lukemista ”Sellaisena kuin olet – kahden elokuvan rakkaudet”

Kolme osaa teoksesta Turun musiikkijuhlat 2022

Intro Matti & tytöt Ruissalon telakalla 14.8.

Alkusoitto Lise Davidsen & Leif Ove Andsnes, Turun musiikkijuhlien avajaiskonsertti konserttitalossa 15.8.

Finaali Songs of America. Turun musiikkijuhlien päätöskonsertti konserttitalossa 28.8.

Kaksi jälkimmäistä konserttia sain kuunnella kutsuvieraslipulla, kiitos Turun musiikkijuhlat.

Laulajat oikealta: mezzosopraano Lilli Paasikivi, basso Matti Salminen ja sopraano Mari Palo.
Jatka lukemista ”Kolme osaa teoksesta Turun musiikkijuhlat 2022”

Modernien naisten seurassa Helenen juhlissa

Jotenkin nolotti, kun en ollut muistanut Helenen merkkipäivää. Hän olisi varmasti pitänyt, jos olisin kiikuttanut mukanani keskelle salia pylvään, jolla olisi komeillut vati hedelmiä, mielellään sellaisia hitaasti pilaantuvia, jotta hän olisi ehtinyt niitä omassa tahdissaan maalata. Ehkä vihreitä tai punaisia omenoita. Päivä, jolloin kävin katsomassa Moderni nainen -näyttelyn, oli Helene Schjerfbeckin (1862-1946) syntymäpäivä 10.7.2022, syntymästä tasan 160 vuotta. En siis myöskään myöskään muistanut Suomen kuvataiteen päivää, mutta ehkä juuri se kuitenkin alitajuntaisesti veti minua Turun taidemuseoon. Siis anteeksi. Mutta! Mutta jokainen päivä on kuvataiteen päivä. Taidetta nykyaikana on erottaa, mikä on katsomisen arvoista, mikä kuvahälyä. Museon suojiin on hyvä hakeutua piiloon valikoitujen kuvien äärelle, vaikka kolmeksi tunniksi ihailemaan neljän taidokkaan uranuurtajan Schjerfbeckin, Ellen Thesleffin (1869-1954), Sigrid Schaumanin (1877-1979) ja vähiten tunnetun, Elga Sesemannin (1922-2007) palettiveisten linjoja.

Jatka lukemista ”Modernien naisten seurassa Helenen juhlissa”

Omar Victor Diop kuvaa eilisestä huomiseen

The best way to share the future is to share the past.

Omar Victor Diop kertoo videolla (2015) projektistaan Diaspora (2014).

Mitä tiedän senegalilaisesta nykytaiteesta? Länsiafrikkalaisesta… edes afrikkalaisesta? Tietämättömyys ei varmaan ole mitenkään tavatonta, mutta muistutus siitä, missä kulkee oma kansainvälisyyden raja. Oma tietämykseni rajoittuu musiikkiin, ja siinäkin aikoja sitten opiskeltuihin tietoihin griooteista, koransoittajista ja mbalax-musiikista. Visiot Afrikasta saavat silmien edessä vilisemään enemmän tai vähemmän paikkansapitäviä mielikuvia värejä tulvivista kankaista, vilkkaasta puheensorinasta ja äänekkäästä kaupankäynnistä. Kuulostaa samalta kuin Suomesta tiedettäisiin Kalevalan runonkeräily… Tästä lähtökohdasta tietämyksen suunta oli vain kasvava ja koin erityisen kiehtovaksi ja kasvattavaksi käydä katsomassa Turun taidemuseon Omar Victor Diop -näyttelyä, jossa taiteilijan valokuvateoksia löytyy seitsemän vuoden spektrillä.

Jatka lukemista ”Omar Victor Diop kuvaa eilisestä huomiseen”

Äitini lapsena – Maja lapsuuden reunalla

Mitä tiedät vanhemmistasi? Mitä tiedät heidän lapsuudestaan tai elämänvaiheistaan? Tunteistaan, haaveistaan, iloistaan ja suruistaan eri elämänvaiheissa? Olisitko halunnut olla läsnä vanhempiesi lapsuudessa ? Mietin monesti äitiäni 1990-luvulla, tällaisena itseni ikäisenä, kypsässä keski-iässä. Katsoessani lapsiani nyt, nuorina aikuisina, muistelen alle 20-vuotiaan minäni tunteiden turbulenssia. Haluaisivatko lapseni tietää, mitä heidän äitinsä päässä pyöri tuonikäisenä? Mitä jos oikeasti tietäisin, jos he tietäisivät…

Jatka lukemista ”Äitini lapsena – Maja lapsuuden reunalla”

Muista unohtaa kaikki, kehottaa Osmo Rauhalan näyttely

Se tunne, kuin Jacques Cousteau´n Meren salaisuudet -ohjelmasta joskus lapsena. Jättilaisrausku lipuu valtameren pimeydestä kuvaajaa kohti, leijailee hiljaa kameran yli ja häviää jälleen jonnekin pimeyteen. Kaukaa yltä kajastaa ohuesti pinnan valoisuus. Ja pinnalle tullessa kuvaaja, katsojakin, huoahtaa ja riemuisee: ”Minä näin sen! Minä koin sen!” Samanlaisen ihmeellisen, elämän käsittämättömyyden kokemuksen saavutin Osmo Rauhalan näyttelyssä Muista unohtaa kaikki Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Näyttelyn jälkeen pidätelty hengitys vapautuu huoahdukseen: Miten suuri kokemus!

Jatka lukemista ”Muista unohtaa kaikki, kehottaa Osmo Rauhalan näyttely”

Tryffeleiden tuoksua valkokankaalta

Molemmat elokuvat alkavat metsästä. Oregonin tasaisessa maastossa, tummassa metsässä tonkii sika, Piemonten jyrkillä rinteillä nuuskivat koirat. Jahti on käynnissä, tryffelijahti. Löytäjät saavat arvostusta ja huolenpitoa, ne ovat omistajiensa silmäteriä ja elättäjiä, tuoksuvien kulta-aarteiden löytäjiä. En ole ikinä maistanut ruokaa, jossa olisi tryffeliä, mutta elokuvat Pig ja Piemonten tryffelinmetsästäjät jättivät jälkeensä mielenkiinnon (ja kieltämättä myös veden kielelle) kokea joskus erityisesti joku Piemonten alueen ravintoloista. Eteeni kannettaisiin vaatimaton, mutta herkullinen annos pastaa ja päälle raastettaisiin tryffeliä ihan siinä silmieni edessä. Vaikka tryffelit – niiden metsästäminen, myynti, ostaminen ja ruuaksi valmistus – tuoksuivat aineksena näissä molemmissa elokuvissa, olivat ne muuten genreltään ja sisällöltään erilaisia tarinoita. Yhdessä ja peräkkäin katsottuna niistä aukeaa erikoinen sekä kiinnostava joulupaketti gastronomian alkulähteiltä. Pig-elokuvaa mainostetaan gastro-trillerinä ja Piemonten tryffelinmetsästäjät on dokumentti, mutta ensimmäinen taittuu realismiin päin ja jälkimmäinen vaikuttaa monessa kohdin hilpeän komedialliselta.

Jatka lukemista ”Tryffeleiden tuoksua valkokankaalta”

Hytti nro 6 – matkat sielunmaisemiin

Давайте выпьем за встречу! за знакомство! Juodaan tapaamiselle! Tuttavuudelle! Venäläisen votkan maku palautuu suuhun, se pehmeä Stalitsnaja, jota voi juoda ihan eri malliin kuin kotoisia väkeviä. Kun rakkaussuhteessaan pettynyt arkeologian opiskelija Laura (Seidi Haarla) hyppää junavaunuun, hän huokaisee ja hymähtää apaattisena matkakumppanilleen – jaa että tällainen on tarjolla, ei kiitos. Ljoha (Juri Borisov) vetää kirkasta kaksin käsin zakuskien, kylmän makkaran ja suolakurkkujen, kera. Jep, juuri niin minäkin olisin reagoinut ensivaikutelmana, vastassani venäläinen stereotypia. Mutta se onkin oivallinen lähtökohta päähenkilöiden muutosmatkalle kohti itseä, toista ja jotain yhteistä.

Jatka lukemista ”Hytti nro 6 – matkat sielunmaisemiin”

Vanitas – kaikki kaunis kukkii vain hetken

Turun linnan Vanitas-näyttelyyn sukeltaa kuin mustaan, ylelliseen samettiin. Ja kuitenkin ensimmäisenä on vastassa kuolema, Saara Ekströmin videoteos Domestic Nature Morte (2004). Katsoja saa shokkilähdön näyttelyyn, kun tomaatit pilaantuvat kulhossa pikavauhtia – ja palautuvat taas ennalleen. Kuolema vastaan elämä, kauneuden ihailu ja ylläpito vs. kuihtuminen. Ja yhtäkkiä elämä tuntuukin turhalta väistämättömän vastustamiselta, pelkkää turhuutta (lat. vanitas) kaikki. Ylellistä, turhaa, katoavaa, mutta kaunista ja inhimillistä, ihmisyydestä kertovaa, sitä näyttelyssä on enemmän kuin kylliksi, melkeinpä äitelän ylenpalttisesti.

Jatka lukemista ”Vanitas – kaikki kaunis kukkii vain hetken”