Palasin blogin aloitusaikoihin, syyskuuhun 2020, ja muistelin kaunista elokuun iltaa Littoisissa. Iltaa, johon oma tanssini taukosi lähes kahdeksi vuodeksi. Mieli jatkaa sujuvasti elämää haihduttaen kesätuuliin muutaman hiljaisen vuoden, kai halutenkin unohtaa. Kaipuu kesäelämään osoittaa tietä eteenpäin, taakse jäänyt olkoon siellä. Edessäpäin on varmasti monta iloa pulppuilevaa tanssi-iltaa, sellaisia kuin oli torstai 9.6., sellaisia, joiden jälkeen voi sanoa, että onneksi en jättänyt väliin!

Työni puolesta tapaan paljon ihmisiä, jotka toivovat pääsevänsä elävän musiikin äärelle ja kesäiselle tanssilavalle. Kaikilla siihen ei syystä tai toisesta ole mahdollisuutta. Ehdotin toukokuussa Turun lähialueen lavatanssijärjestäjille yhteistyötä: minä tuon kyydissäni ihmisiä, jotka lavalle toivovat, jos he pääsevät kanssani viettämään iltaa ilmaiseksi ja kertovat kanssani tanssi-illasta. Iloikseni Tanssiseura Sekahaku vastasi kutsuun, ja niin Terttu ja Veikko lähtivät viettämään alkukesän torstaita kanssani ja herkuttelemaan Albert Salminen & The Gallants -yhtyeen monipuolisella musiikkiannilla.

Elämän jatkuvuudesta kertoi tunne, että mikään ei tuntunut Littoisissa muuttuneen. Musiikki kaikui jälleen houkuttelevasti, kun saavuimme lavalle, jossa oli alkuillasta harjoiteltu foksin askelia. Koin ihmeellisen voimakkaasti tanssin yhteisöllisyyden, joka huokui soivasta Beatles-tangosta (!) Eleonor Rigby. Kun vasta-alkajat harjoittelivat ulkolavalla askelia, kokeneemmat neuvoivat, ja sisällä taiturit taivuttelivat toinen toistaan taitavammin. Ikkunaprinsessa ja Kangastusta jatkoivat luomalla tutut, turvalliset ja nostalgisetkin raamit. Täällä ollaan jälleen, musiikki jatkuu, harjoittelu jatkuu, tanssi jatkuu. En tiedä, onko korona vaikuttanut tanssiyhteisön tiivistymiseen, mutta ainakin jälleennäkemisen riemun havaitsin useamman kerran illan aikana. Vanhat tutut vaihtoivat kuulumisia, edelleen ja jälleen oltiin kuin yhtä suurta perhettä.

Olen itse enemmän musiikin kuuntelija, soittaja ja analysoija kuin tanssija, ja tervehdin ilolla uutta yhtyetuttavuutta, jota en ollut aiemmin kuullut. En seurannut televisiosta, miten he voittivat orkestereiden SMOrk-tittelin, kilpailuskeptikko kun olen. Useasti kilpailuissa määräävät markkinavoimat ja paljolti muut kuin laatukriteerit, luotan enemmän omaan koulutettuun korvaani. Mutta kyllä tämä voittoisa yhtye osti minut äkkiä puolelleen! Ensimmäisen setin loppupuolella soivat Kärki- Helismaan unohtumaton Sinun silmiesi tähden ja sen parina Michel Legrandin klassikko Cherbourgin sateenvarjot. Terttu on itseäni enemmän tanssi-ihmisiä, ja luotin hänen sanaansa siitä, että kappaleet tuntuivat heti poljennoltaan oikeinkin tanssimaan houkuttelevilta. Itse ilmaisisin saman joustavana, mutta tiiviinä ja yhtyeen yhteisenä legatona, mikä ei hitaassa foksissa aina kaikilta yhtyeiltä onnistu. Lisäksi ihastelimme molemmat laulusolisti Anton Lepistön pehmeää ääntä ja itseltäni hän sai pisteet myös puhtaasti lauletuista kohtuullisen hankalista, isoista intervalleista.

Mutta sitten Bo Kaspers Orkesterin Undantag ruotsiksi laulettuna räjäytti pankin! Kyllä, kiitos, lisää, kuuntelemme mielellämme myös muita kieliä kuin suomea! Kun sitten myöhemmin juttelimme yhtyeen kanssa, kuulimme ruotsin sujuvan Anton Lepistöltä helposti, joten odotamme kuulevamme jatkossa ruotsiksi laulettua lisää. Kenties kesäisiä valsseja, lisää Mårtensonia…

Toisen setin aluksi saimme kuulla mainion kitaravetoisen kimaran: intron It hurts to say goodbye, hienon sovituksen Mårtensonin Myrskyluodon Maijasta ja Se jokin sinulla on. Ja niinkuin Maijan sanat kysyvät: ”Vad behöver vi ord för?”, ”Mihin tarvitsemme sanoja?”, musiikki puhukoon välillä myös sanattomasti, mutta äänekkäästi. Ihastuin erityisesti setin hitaiden valssien Kun aika on ja Näitkö sen tulkintoihin. Niissä oli pilvenhattaran pehmeyttä ja ilmavaa kesänkeveyttä, jota monesti hitaista valsseista uupuu. Veikon kanssa tanssiessa tuli puheeksi tanssin ihanuus. Häntä viehättää tanssissa se, miten vähän aikaa vieraan parin kanssa tanssittua alkaa löytymään ”yhteinen sävel”, yhteiset askeleet ja tanssi muuttuu ”kevyeksi”. Musiikki lähtee viemään yhteistä liikettä. Kerroin kokevani samaa soittamisessa. Parhaimmillaan yhteissoitossa yhteinen kommunikaatio toimii sanattomasti liikkeissä ja ilmeissä, liikkeet vievät musiikkia kohti yhteistä tulkintaa.

Vaikka Albert Salminen & The Gallants on kohtuullisen tuore yhtye -yhteissoitto aloitettu vuonna 2019- omaa mieltäni lämmittää ja yleisön palvelemisesta kertoo, että itse soitosta tai tanssien säestyksestä pystytään suuntautumaan myös muuhun ”interaktiiviseen osuuteen” ja yleisön mukaansaamiseen. Toisella tauolla juttelimme yhtyeen kanssa siitä, mitä muuta lavojen ja niiden musiikin pitää olla kuin tanssikurssia ja tanssia. Olimme ymmärtääkseni yhtä mieltä siitä, että tanssi-illan musiikin on oltava niin hyvää, että sitä haluaa tulla myös pelkästään kuuntelemaan. Ei siis haittaa, jos jossain kohtaa pääsee osallistumaan ja taputtamaan mukana, kuten Crazy little thing called love -kappaleessa. Eräs kyynärsauvoilla liikkunut tanssinharrastaja kertoi tulleensa ”fiilistelemään”, katsomaan tanssia ja kuuntelemaan yhtyettä, kun ei pysty tanssimaan. Parhaimmillaan tanssilavaympäristö luo immersiivisen kokemuksen, saa kokijan hetkeksi irtoamaan arkitodellisuudesta ”omaan fiilistelykuplaan” ja palaamaan arkeen muuttuneena. Olkoon se tanssi-illan elämyksellisyyttä, tunteikkuutta tai terapeuttisuutta.

Hyvä tanssi-ilta sisältää myös miellyttäviä yllätyksiä. Sellaisia tänä iltana olivat omat nuoruuteni lempparikappaleet, Abban Does your mother know ja Chris Isaakin Wicked Game. Ja hyvä tanssi-ilta sisältää myös tunnelman kohoamista. Torstaina sen saivat aikaan upeasti yhteen soivat lauluäänet (Kaunis nainen) ja moniääninen laulu, johon havahtuu kesken kahvinjuonnin (Tähdet. tähdet). Yhtyeen jäsenten kuorotausta Alvar-kuorossa paljastui keskustelussamme ja toivon, että yhtye käyttää enemmänkin tätä moniäänisyyden valttikorttia, myös a cappellaa lisää, pliis! Ja kyllä ylimääräisen Fiilaten ja höyläten joraaminen, jopa siitä villiintyminen, saa punan nousemaan kasvoille näin jälkikäteen… Itselleni se on merkki musiikin ja tulkinnan vetovoimasta.

Illan viimeistä -joka ei jäänyt viimeiseksi -tanssiessa mietin Veikon koskettavia sanoja läheisyydestä. Sellainen ystävällinen, hyväksyvä ja lämminhenkinen läheisyys, jota tanssiminen tarjoaa, ei ole mahdollista mitenkään muuten. Tanssi saattaa olla yksinäiselle ainoa tapa päästä positiiviseen kosketukseen toisen ihmisen kanssa ja hoitaa ihmisen kaipuuta. Suomalaisen etäisyyden, sosiaalisen reviirin rajat murtuvat tanssiessa ja hyvällä tavalla. Ja se illan varsinainen viimeinen oli Jukka Itkosen koskettavin sanoin Vain yksin me kaksi. Herkistyin ja sydämeni suli tästä tulkinnasta.

Jos joku asia jäi illasta harmittamaan, niin puuterointitauko. Se osuu aina väärään aikaan. Tällä kertaa jäi kuulematta Paperikuu ja Kattotanssi, juuri sellaiset hyvin omaan korvaan osuvat jazzillisesti svengaavat kappaleet. Onneksi Albert Salminen & The Gallants -yhtyeen keikkalista on tallessa. Oli ilo kuulla ja tutustua näin taitavaan, kohteliaaseen ja tyylikkääseen yhtyeeseen. Loppukesästä varmasti tavataan!

KIITOKSET musiikista, keskustelusta ja biisilistasta:

Yhtye Albert Salminen & The Gallants:
Anton Lepistö (laulu, sähkökitara)
Aleksi Bondfolk (laulu, koskettimet)
Venni Korhonen (basso)
Aaron Bondfolk (rummut, laulu)
Sulo Simonen (kitara)

KIITOS Terttu ja Veikko ajatustenvaihdosta ja tanssiseurasta, Pasi Arvola kuvista (artikkelin pääkuva myös) ja erityislämmin kiitos yhteistyöstä Tanssiseura Sekahaku ry ❤