Kertooko teatteri eniten katsojastaan? Siitä, millaisilla silmälaseilla kulloisenakin hetkenä katsoo esitystä ja mihin mieli tarttuu? Anaïs Ninin sanoin: ”Emme näe asioita niin kuin ne ovat, näemme ne niin kuin itse olemme.” Tänä kesänä olen katsonut teatteria -ja itseäni- selviytymisen, sopeutumisen, suvaitsevuuden ja muutoksen silmälasein. Elämänmuutostematiikka ei ole kaukainen eikä epäonnistunut lähtökohta teatterinteon lähtökohdaksi. Eikä edes tarvitse kysyä, syntyykö siitä draamaa, olipa laji sitten lastenteatteri, musikaali tai musiikkia sisältävä puheteatteri!

Itselleni nousivat yhdistäviksi kysymyksiksi kolmen kesäteatteriensi-illan jälkeen: ”Voinko ja saanko toimia, pystynkö toimimaan haluamallani tavalla? Kenen ehtoja eniten noudatan, ketä kuuntelen: omia vai ympäristön, itseäni vai ympäröivää yhteisöä?” Oman valinnan ja ympäröivän yhteisön balanssi, henkilöiden yllättäväkin kehitys ja muutos löytyivät niin Turun Kesäteatterin, Paimion Teatterin kuin Salon Vuohensaaren kesäteatterinkin esityksistä.

Kolme iloista rosvoa – Turun Kesäteatterin mainiot veijarit

En voinut säästyä nostalgialta. Thorbjørn Egnerin kirjoittama ja kuvittama Kasper, Jesper ja Joonatan – kolme iloista rosvoa kuuluu lapsuuteni lukemistoon. Miettiessäni kirjan tarjoamaa kehityskaarta rosvoista ns. kunnon kansalaisiksi (tai kirjan mukaan: katusoittajista rosvoiksi, rosvoista kunnon kansalaisiksi) tarjotaan normatiivinen nousu hyväksytyksi kansalaiseksi. Tämä sopi vuonna 1955 ja on kelpo lastenkirjallisuutta edelleen.

Kardemumman idyllinen lintukoto oli visuaalisesti kirjaa kunnioittava, ja vaikka en takakatsomosta pukuja tarkkaan nähnytkään, loivat lavastus ja puvustus yhdessä yhtenäisen, iloisenvärikkään Kardemumman (lavastus: Niina Suvitie, puvustus: Marjo Haapasalo). Näyttämökaupunki tuntui seesteiseltä ja selkeältä, vaikka laidalla, rosvojen majapaikassa hieman repsottikin.

Kirjan runollista kaupunkikuvaa rikkoo kolmen sopivanpelottavan konnan kopla, joka yrittää selviytyä lempeän leijonansa kanssa niin vähällä tekemisellä läpi päiviensä kuin vain pystyy. Ja sehän ei edes rosvojen elämässä onnistu. Pitää hankkia ruokaa, joskus siivota, ehkä jopa tiskata tai peseytyä -yäk, sanoisivat rosvot. Rosvon elämän leppoisuutta ja jännitystä tarjoilee kolmikko Markus Niemi (Kasper), Thomas Dellinger (Jesper) ja Joonatan Perälä (Joonatan) niin, että tämä aikuinen ja hänen isoksi kasvanut lapsensakin tempautuvat takariviltä mukaan, nauravat ja laulavat mukana. Rosvokaraktäärit toimivat yhteen kuin kolmoset konsanaan, sujuvasti tapellen, möhlien ja tohelosti temmeltäen. Mainiota rosvomaisuutta!

Rosvojen pelastuksekseen kaavailema Sohvi-tädin (Anna Ranta) ryöstäminen muuttuukin epäonneksi, kun Sohvi osoittautuu Maija Poppasen, Pakastaja-Elvin ja Kippari-Kallen Olgan yhdistelmäksi tomeruudessaan. Eihän sitä ylitopakkaa pomottelua rosvo kestä ja virhe pitää korjata, palauttaa paketti lähtöpisteeseen. Mutta, mutta… ehkäpä tässä on jo kylvetty muutoksen siemen, joka alkaa kasvaa otollisessa maaperässä ja yhteisön huomaamattomallakin, lempeänvahvalla tuella.

Jouduttuaan kiinni itse teossa rosvot joutuvat lempeän poliisimestari Paavalin (Joonas-Petteri Nieminen) selliin. Rosvot luulevat päässeensä vähintään neljän tähden hotelliin, kun ruoka tulee eteen kuin Manulle illallinen. Mitenkään erityisen mieluisat operaatiot eivät ole käsien pesu tai hiusten leikkuu, mutta ihan sikahauskat (suora lainaus naapuripenkin lapsikatsojalta).

Lopulta rosvot saavat todistaa palo-onnettomuudessa kunnollisuuttaan ja rohkeuttaan. He saavat ansaittua kunnioitusta, hyvittävät hyvällä rötöstelyään, saavat anteeksi ja saavuttavat normaalin kansalaisen statuksen ja yhteisön jäsenyyden. Leijonan omistajat löytävät laumaansa.

Esitys kokonaisuudessaan jätti levollisen ja tasapainoisen, mutta sopivan jännittävän lastenteatterin jäljen. Tarina kulki sujuvasti kuin Kardemumman raitiovaunu kiskoillaan (ohjaus: Samu Loijas). Visuaalista puolta täydensivät valtavat nuket (tarpeisto ja nuket Piia Kalenius), joiden uskon jäävän WAU-elämyksinä pikkukatsojien mieliin. Leijona (Jasmin Mehtälä) sai innostuneen katsomollisen lapsikatsojia ruokkimaan itseään. Tasapainoisuutta lisäsivät sujuvat laulu- ja tanssinumerot (Eeva-Liisa Louhi). Alkuperäisen musiikin käyttäminen tuki retro-tuntua ja kuitenkin siinä löytyi tyylillisiä vaihteluita (musiikin toteutus Valtteri Lipasti). Omiksi kohokohdikseni nousivat Aino Honkasen upea Papukaija-Pollin laulunumero ja Kasperin selittely toden, valheen ja melkeinsinnepäintarinoinnin välimaastoissa – ja tasapainoilevan keksimisen päättyminen aikuisyleisöä riemastuttaneeseen poliittiseen vitsiin. Selkeää, monipuolista ja monen ikäisille nautinnollista teatteria!

Näin esityksen ensi-illan 14.6.2024 Turun Kesäteatterin tarjoamalla lipulla . Kiitos ❤

Turun Kesäteatterin esityskuvat: Frans Rinne

KOLME ILOISTA ROSVOA

Paimion teatterin Oikeesti-musikaalissa elämäntarinat soivat aikalaismusiikin tahdissa

Katri Helena oli ihmetellyt Provinssi-keikkansa jälkeen, miten nuoriso osasi laulaa hänen kappaleitaan mukana. Finlanders-orkesterilla ei (vielä) ole ihan yhtä pitkää uraa takanaan -”vasta” 40 vuotta- mutta veikkaan, että Oikeesti-kappale kuuluu myös hyvin tunnistettuihin Suomi-iskelmiin myös nuorison keskuudessa. Oikeesti-musikaali kunnioittaa yhtyeen mittavaa uraa yhdistäen Finkku-musaa fiktiivisiin tapahtumiin ja ajankuvaan.

Merita Seppälä on rakentanut käsikirjoituksen kulkemaan kahdessa aikatasossa. Tarinassa seurataan nuoren Kirsikan (Hanna Ojanaho) elämänkulkua vuodessa 1984 ja tässä ajassa (Kirsikka aikuisena Satu Dahlberg). Kertomus yhdistyneenä Finlanders-musiikkiin on uskottava ja samaistuttava. Tarinan uskottavuus vahvistui itselläni vasta näytelmän kulkiessa kohti loppua. Alussa koin nuorenparin liiankin sisäänpäin kääntyneeksi suhteessaan. Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että henkilön tekemisiä selitetään, en vaikka selittäjä olisi hän itse eri ikäisenä. Kun vanha Kirsikka seisoi ja kertoi, koin, että haluan nähdä tapahtumia, joita tulkita itse. Näyttämökuva tuntui pysähtyneeltä. Mutta kertomuksen edetessä tähänkin tottui ja alkoihan sitten myös tapahtua.

Paljastamatta juonenkäänteitä täytyy sanoa, että näytelmän loppupuolen kehittelystä pidin todella paljon! Käsikirjoitus ei sortunut halpoihin ratkaisuihin. Kirsikka osoittautuu kasvaneen syvälliseksi naiseksi, joka seisoo omien elämänratkaisujensa takana. Lopussa ihmissuhteiden solmut avautuvat yllättävästi. Kirsikan ja Jounin suhteen koko omituisuus aukeaa Jounin muistelurepliikin kautta. Heidän autistisen poikansa Petterin (Jerry Sarlin) elämä alkoi tarinan aikana kasvaa kohti itsenäistä aikuisuutta, kun isän elämä taas kulki kohti loppua. Kaunista elämänpolkujen risteämistä ja kasvua käsikirjoituksessa!

Musiikki onnistui kylmien väreiden verran Harrin ja Kirsikan laulaessa En kasvojas muista. Vaikka yleisöön vetosivat parhaiten Tuulan (Hannele Saari) railakkaat tulkinnat ja suuret tanssikohtaukset, löysin omat musiikilliset helmeni muualta. Sovituksellinen helmi soi nuoren Tuulan ja Kirsikan tanssikohtauksessa, jossa alkuperäinen kappale hehkui tulikivenkatkuista kilpailua tango-pasodoble-hengessä naisten välillä. Hieno numero! Olisin toivonut vielä lisää sovituksellista rohkeutta useampaankin kohtaan. Kautta linjan pidin erityisesti hyvin lauletuista duettokohtauksista: Ritun ja Kirsikan ”En”, nuorten Ritun ja Kirsikan ”Rohkeasti päätyyn asti”, nuoren ja aikuisen Kirsikan ”Vastaus”. Todella hieno numero oli Jounin ja Kirsikan upea duetto näytelmän loppupuolella. Sitä täydensi vielä puiden siivilöimä luonnonvalo, ja syntyi kesäteatterin ainutkertainen, satumaisesti lavastettu hetki. (laulujen sovitus, laulutaustat ja äänisuunnittelu: Pasi Ketola. Finlandersin edustaja: Aarne Hartelin)

Jälleen kerran Paimion teatterin ensemblessä on äänellistä ja rohkeaa voimaa (lauluvalmennus Roope Pelo). Puutarhatonttujen joukkovilinä nostatti välillä tarinan eloisuutta, ja nuoruudenrakastetun johtama kuoro soi komeasti. Tanssikohtaus ”Puhdasta kultaa” tempaisi mukaan (koreografia Emmi Tiermas ja Marko Carlsson). Nopeabiittiset kappaleet saivat selvästi ensi-iltayleisön eniten mukaan. Näyttelijätyön monipuolisuus taas pääsi ihanasti esiin Petterin juttelussa hautakivien henkilöille. Sekä puhuja että äänettömät hahmot muodostivat hetkeksi intiimin tuokion, kun nuorimies pohti elämäänsä. Kaksi hautausmaakohtausta olivat oivaltavia ja vangitsevia!

1980-luvulla nuoruuttani eläneenä muistan elävästi myös tuon ajan pukeutumisen. Tunnustus Taija-Leena Jokilehdon puvustukselle ja Ida Ollulan maskeeraukselle. Paluu teinivuosiin – ja Finlandersin musiikin kuulemisen ensihetkiin- käväisi välähdyksinä mielessäni niiden ansiosta. Yllätyksellinen ja miellyttävä uutuusteos kaiken kaikkiaan!

Näin esityksen ensi-illan 28.6.2024 Paimion teatterin tarjoamalla lipulla. Kiitos ❤

Paimion teatterin esityskuvat: Jan Sundman

Kesä 2024: Finlanders-musikaali Oikeesti

Kellokosken prinsessan toivoa luova sairauskertomus Salon Vuohensaaren kesäteatterissa

Prinsessan, Anna Svedholmin o.s. Lappalaisen (1896-1988), elämä on tosi. Kuitenkaan hänen itsensä kertomaa historiaa ei ole jäljellä kuin sairauskertomuksiin liitetyt kirjeet. Kaikki muu on muiden – lääkärien, hoitajien, hänet tunteneiden – näkemyksiä Annasta, Prinsessasta, olipa se sairauskertomusta tai muisteluita. Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjan Kellokosken prinsessa muutamissa kuvissa iloinen, ylväs, tiarapäinen ja koruin koristautunut nainen vanhenee kuva kuvalta, nuoresta aikuisesta vanhukseksi. Näistä vuosista kului 55 vuotta, kolme kuukautta ja 10 päivää sairaalassa, ja vuodesta 1933 vuoteen 1985 Kellokosken sairaalassa.

Nykyään mielenterveydestä puhuminen on avoimempaa kuin ennen. Viikkolehdistä saa välillä kuvan, että mielenterveyden häiriö on kuin kompastuminen: hups, sitten pystyyn, jatketaan. Joillekin elämä voi kuitenkin olla jatkuvaa kamppailua pitkäaikaisen sairauden kanssa, sen tehokkaan hoidon ja oikean lääkityksen löytämiseksi. Kuka haluaa olla ystävällinen ihmiselle, joka saattaa muuttua iloisesta apaattiseksi, ystävällisestä väkivaltaiseksi tai jotain muuta odottamatonta? Riittääkö suvaitsevuus ja ymmärrys, jos ihminen sanoo sairastavansa mielen sairautta, josta ei todennäköisesti parane? Tai jos on sairas siten, ettei edes ymmärrä sairastavansa! Anna uskoi megalomaanisesti olevansa prinsessa. Varhaislapsuuden traumaattisten kokemusten ja myöhempien vaikeiden elämänkokemusten vaikutusta tämän harhan muotoutumiseen voimme vain arvella. Oikeana prinsessana hän olisi saanut kiitokset anteliaisuudestaan, taiteellisuudestaan ja alamaistensa hyvästä kohtelusta. Nyt prinsessan armollista hyvyyttä saivat kokea Kellokosken kylän ”alamaiset ja valtakunta” sekä Kellokosken sairaalan, ”kesäpalatsin”, ”hovi” eli henkilökunta ja asukkaat.

Päätin jo keväällä, että Kellokosken Prinsessa Vuohensaaren kesäteatterissa on nähtävä. Uuden käsikirjoituksen ensiesitys meni koronamaininkien mukana minulta ohi vuonna 2021. Vuonna 2010 valmistuneen elokuvan olen nähnyt kauan sitten, mutta nuorten teatteriammattilaisten näkemyksessä on uutuudenviehätyksensä (käsikirjoitus ja ohjaus Alina Kilpinen). Käsikirjoitus antoi paljon tilaa Prinsessalle. Sanni Suvila-Nuutinen saavutti pääosassa Prinsessan aristokraattisen ja elämäniloisen olemuksen, mutta myös elämänilon ja surun tunteet vahvasti. ”Sofia” Palménin (Anni Mäenpää) kamarineidon fiktiivinen hahmo toimi erinomaisesti Prinsessan aisaparina. He kokivat paljon yhdessä ja tekivät molemmat omat ratkaisunsa suhteessa ajan hoitokäytäntöihin.

Käsikirjoituksessa tulee hyvin myös esille keskustelu hoitokäytännöistä. Debattia käyvät lääkärit Aarne Soininen (Arska Halme) ja Paavali Alivirta (Sami Virta) sympaattisen ylihoitaja Anna Pakalénin (Saila Rouhiainen) kanssa. Näin sen voi kuvitella olleenkin. Jokainen aika käy omat keskustelunsa ja potilaiden parhaaksi tehtävästä toimenpiteestä voi olla eri näkemyksiä. Näytelmä ei sorru saarnaamaan. Lobotomiakin oli aikansa tuote, jonka kautta kehitys on kulkenut kohti nykyistä, paljon tarkempaa aivojen tuntemusta. Pehmeämmät, mm. taideterapeuttiset hoitokeinot, olivat Kellokoskella jo varhain käytössä, mikä sekin todistaa uudistusmielisyyttä, joka meistä tuntuu nyt normaalilta.

Näytelmän alussa ajattelin, että onpa näytelmässä paljon henkilöitä, en ehdi heitä oppia tuntemaan. Näytelmän lopussa heistä ei olisi halunnut erota! Jokaisella potilaalla ja hoitajalla oli niin omanlaisensa luonteen ja sairauden piirteet, että heidät kyllä oppi tuntemaan. Vahvasti näyttelevä ja ilmeikäs ensemble yksi näytelmän ihanuuksista! Erityisen koskettava oli Eva ”Juseliuksen” (Satu Elg) muutos ronskin puheliaasta ja harhoja näkevästä potilaasta lobotomian jälkeiseksi apaattiseksi haamuksi. Prinsessa onnistui luomaan hovin tunnun potilasjoukkoon, hän selvästi hallitsi. Ensemblen joukkokohtaukset vahvistivat sairaalan potilasyhteisön yhteenkuuluvuuden tunnetta. Erityisesti ihastuin kappaleiden Hoitoja 1 ja 2 -musiikkikohtauksiin, joissa potilaitten hoitosana- ja liikekuoro voimisti Prinsessan sähköhoitojen epämiellyttävyyden tunnetta.

Antti Ainolan tähän teokseen säveltämä musiikki vahvisti maalaisympäristön tuntua ja soitinvalinnat rakensivat maaseutusairaalan tunnelmaa. Kappalevalikoimassa löytyi mm. valssia, jenkkaa ja tangoa masurkka- ja polskatyyppisen laulullisuuden lisäksi, joten yksitoikkoista tai tylsää ei ollut. Live-esityksestä iso plussa! Alina Kilpinen uskalsi ottaa sanoituksissa Prinsessan ronskinpuoleiset otteet käyttöön. Pelkkää sievistelyä Prinsessan laulut eivät aina olleetkaan, hän oli työskennellyt laulajana ja esittänyt mm. kupletteja ja laulelmia.

Vuohensaari sopii avarana, luonnon keskellä olevana kesäteatterina hyvin kuvaamaan Kellokoskea ja sen luontoa. Yhtäältä lavastus hohti valkoisena sairaalamaisuutta luonnon vehreyden keskellä (lavastus: Sanna Leppänen) ja Prinsessan auringonkeltainen taas loisti kilpaa ilta-auringon kanssa (puvustus: Jenny Sainio, Marika Hämäläinen). Ihailin erityisesti naisten nutturakampauksia, jotka olivat ajan hengen mukaisia.

Voisi ajatella Prinsessan tarinan kertovan pahasti laitostuneen potilaan ja harhoissa elämistä sallivan hoitoyhteisön tarinan. Mutta ilmeisesti Prinsessa tunsi itsensä varsin tyytyväiseksi. Kellokoskesta oli tullut hänelle koti, perhe ja yhteisö. Hänen ympärillään olleiden ihmisten merkitystä Prinsessalle kunnioitetaan näytelmässä kauniisti loppukohtauksessa. Yhteisö myös tuki Annaa, vaikka hän ei parantunutkaan. Samaa soisi nykyaikana näkevänsä: inhimillisyyttä, ystävällistä kohtaamista, toisen arvostamista ja kunnioittamista sellaisena kuin hän on, sairauksineen päivineen. Jotkut meistä voivat tarjota hoidon, mutta suurin osa hoivan ja kuuntelevan korvan.

Näin esityksen ensi-illan 6.7.2024 Salon teatterin tarjoamalla lipulla. Kiitos ❤

Salon teatterin esityskuvat: Anni Arvilahti

https://www.salonteatteri.com/

Kaikki kolme kesäteatteria edustivat pieteetillä ja antaumuksella tehtyä teatteria. Kesänäyttämöt eivät jää jälkeen talvisesta teatteritarjonnasta. Jokaisessa esityksessä oli myös pikantit ”yllätyslisänsä”: Joonatan-rosvo käytti kyynärsauvoja. Mikä epäonninen, mutta hykerryttävä ja suvaitsevuuden ilmapiiriä lisäävä yksityiskohta! Rosvokin voi olla ”erilainen” ja pärjätä silti mainiosti rosvoiluissaan 😉 Joonatan Perälä myös käytti erinomaisesti hyväksi yllätystarpeistoaan. Paimion lisä-äänitehoste on vuosi vuoden jälkeen mustarastaan iltahuilu. Laulu yhdistyi tällä kertaa aikuisen Jounin ja Kirsikan duetointiin kolmanneksi ääneksi. Kiitos rastas, kaunista 😉 Ja prinsessakruununa kakun päällä: Lenni Lokinpoikanen Vuohensaaressa! Se oli ilmeisesti käsikirjoittanut osansa ylilääkärin morfiinihöyrynäkyyn :)) ja osasi myös ottaa osansa aplodeista kierrellen loppukiitosten yllä. Kyllä kesäteatteri vaan on ihanaa!