Kamera pyyhkäisee yli Ahvenanmaan siloluotojen ja aaltojen välkkeen, tallentaa sopivasti yksityiskohtana poukaman joutsenperheen. Näkymä ei ole kahdessasadassa vuodessa muuttunut. Vai onko? Onko ihminen?

Tiina Lymin käsikirjoittamaa ja ohjaamaa Myrskyluodon Maijaa katson oman aikani silmin. Jos on lukenut Anni Blomqvistin alkuperäisteokset, katsonut Åke Lindmanin 1970-luvun ohjauksen, niin hyvä, mutta kannattaa kurottaa uuteen ja antaa itselleen lupa vaikuttua tästä versiosta, joka ei täsmällisesti noudata kirjaa. Ja trailereissa soinut, tuttuakin tutumpi Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maija -kappalekin soi vasta elokuvan lopussa, ikään kuin vain kunnianosoituksena vanhalle ja menneille tulkinnoille.

Sukelsin elokuvan 1800-luvun epookkiin ajankuvaan kuin Maija (Amanda Jansson) Saaristomereen, siitä vaan turhia miettimättä. Ja kieltämättä, vanhaa arvostavana ihmisenä nautin. Nautin suuresti filmin kulttuurihistorian autenttisuuden tunnusta, aitoahvenanmaalaisesta ympäristöstä, upeasta puvustuksesta, jopa lintujen kirkumisen ja kaappikellon raksutuksen luonnollisuudesta. Nautin läpi filmin yrityksestä löytää naturalistinen, aito, luonnollinen, mutkaton ote ajankuvaan ja elämään sekä 1800-luvun ihmisen tunteisiin ja ajatuksiin. Tuntui, että näin juuri elämä varmaan olikin.

Mielihyvän vaakakupissa painoi toisaalta kaikki vanha: puitteet, Maijan luonnonuskomukset ja kristillinen kasvatus. Toiseen suuntaan painoi elokuvan uusi ote Maijan ajatusmaailmaan. Yhteisöön otettiin sekä fyysistä että psyykkistä etäisyyttä ja tuotiin Maijaa esille itsenäisyyteen, omintakeisuuteen ja erilaiseen uuteen pyrkivänä naisena, ajassaan lopulta jopa uhmakkaankin rohkeana ja voimakkuudestaan iloitsevana yksilönä. Molemmat puolet vetosivat ja ristiriidasta elämän tarjoamien sattumien ohella syntyi kasvu, kasvu yksilönä omaksi itsekseen ja Maijan uudenlaisen mielenmaiseman kuvaus.

Filmi jakaantui luontevasti jaksoihin. Katsoin ensimmäisen kerran kelloa noin 45 minuutin kohdalla filmin alusta. Siinä vaiheessa tuore aviopari Maija ja Janne (Linus Troedsson) purjehtivat Myrskyluodolle omaan kotiinsa. Alun perusteella en ollut ihan vakuuttunut, että vajaa kolmetuntinen jaksaisi pitää otteessaan, sen verran paljon herkuteltiin hitaudella, ja jäätiin pohdiskelemaan ja nautiskelemaan lähikuviin. Elokuvan ensimmäinen jakso kuvasi nuoren Maijan kasvua lapsuudenkodin maailmasta nuorikoksi ja vasten tahtoaan naitetuksi nuoreksi naiseksi. ”Aikuiseksi naiseksi tullaan vasta, kun on kohdattu syntymä ja kuolema”, valisti äiti Maijaa. Elämän yllätyksellisyyteen oli oltava valmiimpi kuin nykyaikana. Ja naisen oli alistuttava isän tahtoon, mikä saattaa suorastaan ahdistaa nuorta nykykatsojaa.

Hääkohtauksessa raivostuttavat myös vihkipapin sanat, että vaimo on miestään varten, mutta mies ei vaimoaan. Onneksi Janne oli onnistunut vakuuttamaan Maijan hiljaisella ymmärryksellään ja empatiallaan jo kihlausaikana ja valmiiksi todistamaan papin sanojen onttouden. Hän oli oleva Maijaa varten. Oma Myrskyluoto oli hänellekin oma lupa olla oma itsensä. Maijassa hän oli huomannut omaan vakkaansa sopivan kannen. Maijan ja Jannen keskustelukohtaus, jossa Janne pelleilee paita housuina, oli kohtauksista yksi parhaista. Nuoret saavuttivat yhteisymmärryksen samaan suuntaan kulkemisesta. Omalla luodollaan he saivat luoda oman, itsensä näköisen maailman.

Nuorenparin hempeily ja pelleily omassa pikku saaristoparatiisissaan ja matkustus aina Turkuun asti toi pirteyttä ja iloa elokuvaan. Myrskyluotolaisilla oli yhteyksiä saarensa ulkopuolelle, eikä saari vaikuttanut ollenkaan eristäytyneeltä paikalta. Se ei ollut kaukainen vankila, vaan koti vapaasta tahdosta, jossa molemmat nuoret myös harjoittivat ammattiaan. Elämä oli iloa, naurua, aaltojen ja auringon välkettä, eikä pelkästään syysmyrskyjä ja haaksirikkojen pelkoa. Myrskyluodosta muodostui vähitellen paikka, jossa lopulta oli kaikki ja josta Maija ei halunnut elämänsä aikana pois, vaikka häntä eri syistä maaniteltiin ja jopa vaadittiin. Siellä oli hänen elämänsä, mennyt ja muistot, oleva ja tuleva.

Pidän onnistuneena Krimin sodan ottamista mukaan tarinaan. (Kirjan mukaan Maija vietti sota-ajan lapsuudenkodissaan Vestergårdissa.) En muista koskaan nähneeni näin elävästi kuvattua ja nykyteknologiaa hyödyntävää Oolannin sodan kuvausta. Vaikka se tuntui katsojaa kosiskelevalta ja osoittelevan opettavaiselta, samalla silti tarpeelliselta osalta uutta Myrskyluodon Maijaa. Dramaturgiaan se toi huimasti lisää ja tarjosi pelottavan, tapahtumarikkaan ja Maijan itsenäiseksi kasvamisen jakson. Maija opetti lapsilleen, että viha synnyttää vain vihaa, vihalla ei voiteta. Itse koin miehityskohtauksissa pelottavimmat hetket filmistä. Pelkäsin Maijan ja hänen tyttärensä puolesta, kun luoto on täynnä miehittäjän sotilaita. Maija kuitenkin pärjäsi, pärjäsi hyvinkin. Sota, sen ankaruus ja mitään kyselemätön käskyjärjestys ovat ainoa väkivalta elokuvassa. Hyökkääjän ja puolustautujan inhimillisyys näyttäytyivät kauniilla tavalla. Keskinäinen kunnioitus kasvoi suljetussa mikroympäristössä jopa ystävyydeksi asti.

Tämä jakso oli Maijan ja lapsinäyttelijöiden juhlaa! Lapsinäyttelijät pääsivät loistamaan taidolla ja herkkyydellä Maijaa näyttelevän loistavan Amanda Janssonin rinnalla. Äidin ja lasten parvi tiivistyi, haki turvaa toisistaan ja toistensa läheisyydestä. Maijan oli pakko jaksaa. Hän myös näytti toteen Jannen kehotuksen, hän ei pelkää mitään. Jos ei aiemmin, niin tässä Jannen poissaolo vakuutti katsojan: tämä tarina on Maijan selviämissoolo. Myös katsoja ikävöi paennutta ja piiloutunutta Jannea. Hänen iloinen kotiinpaluunsa sai musertavan surureunuksen.

Perhe-elämä luodolla palasi uomiinsa Jannen paluun myötä. Arkiset asiat sujuivat painollaan. Samalla tarina kuvasi aikuisen Maijan tinkimättömyyttä kohti uutta. Hän opetteli lukemaan ja kirjoittamaan aikuisena, ja taito siirtyi kaikille lapsillekin. Hän suunnitteli kaljaasin hankkimista, vaikka Janne hieman hannasi vastaan. Maijasta puhkesi esiin pystyvä ja uskaltava nainen.

Toinen itseni lumonnut kohtaus oli lähikuviin tallentunut Jannen ja Maijan silmäpeli silakanperkuukohtauksessa. Sanattomasta sopimuksesta he toisiaan silmäiltyään lähtivät ”katsastamaan ajopuita” ja nautiskelemaan toisistaan. Elokuvan erotiikka ja alastomuus oli kaunista, lämmintä ja kunnioittavaa.

Kun Janne hukkui jäihin, Maijan maailma pysähtyi. Maija heittäytyy mereen. Vedenalaiskohtaukset, ja erityisesti tämä kohtaus, olivat Jane Campionin Piano-elokuvan tapaisia, mutta esimerkkinsä mukaan onnistuneita ja väkeviä. Olisin voinut jopa lopettaa filmin tähän. Maija pelastui ja päättäväisimmin ikinä päätti jäädä saarelleen. Mutta elokuva jatkui, elämä jatkui ja Maija sai lopulta hankittua kaljaasinsa.

Viehätyin elokuvasta monella tapaa, vaikka lyhyemmäksi olisin sitä leikannutkin. Erityisesti nautin upeasta, levollisesta kuvauksesta (Rauno Ronkainen), jossa lähikuvat saivat esiin erityisesti Maijan ja Jannen mielenliikkeet. Amanda Janssonin ilmeikkyys tuo Maijan henkilökohtaisen psyykkisen kasvun näiden avulla käsinkosketeltavaksi. Pukusuunnittelija Auli Turtiaisen puvustus ja lämpimät, rouheat ja kauniinsävyiset neuleet saivat minut tarttumaan itsekin kutimiin. Maijan sinertävä-vihertävä Tahto-neulepuku on myös elämänkulun symboli. Elämä pysyy, kestää, sävyt muuttuvat. Ja äänimaisema tuulen huminasta kaislojen kahinaan täydellisti kokemusta. Elokuvan musiikki kokosi saaristolaiselämää juuri oikealla tavalla. Virret, kansanlaulut, hääpolska yhdistyneenä Lauri Porran uusiin sävellyksiin sai musiikkiminäni hykertelemään. Ennen elokuvan katsomista voi virittäytyä tunnelmaan vaikka kuuntelemalla kappaleet Jag önskar av hjärtat att du vore min tai Vaggvisa för min son Carl.

Jäin kysymään: Onko ihminen muuttunut kahdessasadassa vuodessa? Mikä erottaa Maijan saaristosuhteen minun saaristosuhteestani?

Kaipaamme edelleen tarinoita ja Maijan kasvutarinassa on monta teemaa – kasvu ja elämänkulku, yhteisöllisyys, rakkaus – joita seurata. Meitä ajassamme rajoittavat tekijät ovat erilaisia kuin Maijalla, mutta kertomus antaa voimaa jaksaa vaikeuksista huolimatta. Se lienee yhteistä, inhimillistä ja loppumatonta- elämänkulkua. Musertavista elämänkokemuksista huolimatta Maijan sydämessä säilyy valo, joka konkreettisesti on läsnä loppukohtauksessa. Meren aallot kimmeltävät edelleen. Levollinen, vankka usko hyvään ja hyvän tekemiseen laskeutuu yleisön ylle Maijan esimerkin myötä. Kaipaamme ankkuripaikkoja ja ankkuri-ihmisiä. Myrskyluoto ja Maija ovat sellaisia.

Moitin elokuvaa liiasta pituudesta. Se herkuttelee vedenalaisilla näkymillä ja saariston ikikallioilla. Idylli on jotain muuta kuin Saaristomeren nykytila. Kansainvälisessä levityksessä tämä elokuva käy erinomaisesti markkinointifilminä kauniista ja ainutlaatuisesta saaristostamme. Toivottavasti katsojat tämän filmin myötä heräävät puolustamaan mielenrauhaa, elinkeinoja ja kauneutta tarjoavaa merta ympärillämme; meren, saarien ja luotojen ainutlaatuisuutta.

Kuvat: Antti Rastivo ja Therese Andersson, sivuilta nordiskfilm.fi

Myrskyluodon Maijan soundtrack julkistetaan 2.2. Suoratoistopalveluissa on jo kuultavana Lauri Porran tummanpuhuva sävellys Mikael. Orkesterikappaleet soittaa Sinfonia Lahti Dalia Stasevskan johdolla.