Rakkauskirjeitä-näytelmä on sanat, äänenpainot, eleet, ilmeet. Olemus. Ja hiljaisuus. Lavastuksena pöytä, jonka takaa näyttelijät lukevat kirjeitä. Valot yksinkertaiset ja pelkistetyt lähes koko esityksen ajan. Näyttelijät eivät esityksen aikana katso toisiaan lainkaan, he suuntaavat kasvonsa yleisöä kohti tai sivulle. Ennen istuutumista pöydän taakse he ovat lukeneet kirjailijan ohjeistuksen, jota esittäessä pitää noudattaa. Ei näytelmän ulkoa opettelua. Edes vesilasi ei saa muuttua rekvisiitaksi. Ollaan ytimessä. Tekstin ja sen eläväksi, todeksi tulemisen liitossa.
Näytelmä ja sen esityspaikka, jossa kävin ensimmäistä kertaa, puhuivat minulle yhteistä kieltä. Kulttuuritalo Kiva on Erik Bryggmanin vuonna 1938 Saloon valmistunut työ, varhaista funktionalismia. Muodot ovat linjakkaat, pelkistetyn kauniit ja ajattomat. Vähän kuin tämä näytelmä, ajaton, ytimessä ihmisten universaali kommunikoinnin ja rakkauden tarve. Rakennus ja näytelmä puhuivat myös samaa aikaa, perinteen konservatiivisuutta ja tulevan murroksellisuutta, 1900-alkupuolelta sen loppupuolelle. Vähän kuin näytelmän Andy ja Melissa, Andrew Makepeace Ladd III (Ola Leinonen) ja Melissa Gardner (Paula Lehtinen), konservatiivisempi ja radikaalimpi.
En ollut aiemmin lukenut saatikka nähnyt A.R. Gurneyn kirjeenvaihdon muotoon kirjoittamaa ja Juha Lehtolan oivallisesti suomentamaa Rakkauskirjeitä, joka syttyi teatterimaailman taivaalle 1988. Sittemmin näytelmää ovat esittäneet lukuisat kuuluisat näyttelijät Amerikassa, meilläkin mm. Taina Elg ja Leif Wager 1993. Muoto on houkutteleva. Se sallii – Ei, vaatii! – hetkeen heittäytymistä. Näyttelijät lukevat Melissan ja Andrew:n elämänpituisen kirjallisen ajatustenvaihdon suoraan lapuista, korteista ja kirjeistä. Päähenkilöiden yhteinen, erillinen ja toisiaan sivunnut elämäntaival löytyy teksteistä, riveiltä ja rivien väleistä. Vuosien saatossa erilaisia tekstipohjia ja -muotoja löytyy lukuisia. Lyhyiden viestien ja pitkien kirjeiden kirjeiden vaihtelu sekä muodollisten ja vapaiden tekstien kooste tekee myös näytelmästä kiinnostavan. Varhaisten kouluajan lippulappujen vaihdosta ja kesäleiriterveisistä siirrytään aikuisempiin kutsu- ja joulukortteihin, voimakkaita tunteita ja teini-iän kuohuntaa pursuileviin kirjeisiin sisäoppilaitoksista, ja lopulta aikuisten viesteihin ja elämän tapahtumiin eri paikoista, joihin elämä kumpaistakin kuljettaa.
Teksteistä aukeavat yksityiset maailmat ja erityisesti aukeaa myös kaikki se, mikä jää sanomatta ja muistiin laittamatta kasvokkaisissa ja Andyn inhoamissa puhelinkeskusteluissa. Katsoja on yhtä aktiivinen kirjoittaja kuin Gurney. Mieleen muodostuu mind map Andystä ja Melissasta. Oma mieli kirjoittaa molemmat henkilöt toimijoina elämässään. Se kirjoittaa Andyn ja Melissan elämät täydemmäksi, maantieteellistä karttaa ja tarinaa parin ajallisesta historiasta. Mieli kuvittelee paikat, joissa he ovat eläneet, muut ihmiset heidän elämissään ja heidän harvat kohtaamisensa. Erityisesti heidän kohtaamisensa.
Vaikka Melissan ja Andyn yhteys säilyy lapsuudesta asti, ovat he luonteiltaan enemmän toistensa vastakohtia. Tai olisivatko he sittenkin voineet täydentää toistensa elämät? Melissa kuohahtelee, eikä oikeastaan pidä sanoista vaan kuvista. Hän purskahtelee tosia sanoja. Andy rakastaa sanoja ja viljelee ihanasti vuolasta tekstiä pohdiskellen ja sanojaan silittäen. Melissan levottomuus vie häntä Eurooppaan ja avioliittoon, ja sen jälkeen useisiin liittoihin ja epäterveisiin ihmissuhteisiin. Andy taas kokee pienen itämaisen sotaromanssin, mutta vakiintuu Amerikassa laivastosta palattuaan. Kun Melissa kipuilee taiteen tekemisen rinnalla miessuhteitaan, lastensa menettämistä, päihde- ja mielenterveysongelmiaan, luo Andy republikaanina juristina uraa aina senaattiin asti. Välillä kirjeenvaihto on hyvin harvatahtista ja muodollista. Välillä toinen ei vastaa ollenkaan. Näyttelijöiden eleet ja olemus paljastavat syitä, jotka ovat tulleet väliin.
Jokin ajatustenvaihdon, kouluaikojen ja joidenkin myöhempien kohtaamisten ja vihdoin lyhyen, aikuisen romanttisen suhteen liima pitää Melissan ja Andyn yhteydessä toisiinsa. Olkoon se nimeltään rakkaus. Mutta näytelmä ei lähde määrittelemään, mikä on rakkauden painotus ja minkäkinlaisen rakkauden milloinkin. Senkin me katsojat täytämme. Onko se katsojan vai kirjeiden vaihtajien kuvitelmaa? Mutta se on selvää, että erilaisten rakkauksien vastapoolitkin nähdään; viha, kaipuu, mustasukkaisuus…
Rakkaus on vaativa ja vaikea aihe elää, kirjoittaa ja esittää. Paula Lehtisen ja Ola Leinosen pitkä näyttelijäura kävi selväksi Kulttuuritalo Kivan seinien valokuvista. Heidän näyttelemisensä huokui pitkän linjan osaamista, syvällisyyttä, herkkyyttä ja monipuolisuutta tekstien äärellä. Heistä säteili myös esittämisen rauha. Heillä oli Olemus. Melissan ja Andyn elämät hujahtivat heidän käsissään kahdessa tunnissa, nopeasti, niinkuin elämät tapaavat hujahtaa.
Viimeisessä kirjeessä silmäkulmani kostui. Valot vaihtuivat siniseen. Kirje ei enää ollutkaan Melissalle. Silti siitä välittyi se kaikki elämänpituinen yhteinen, rakkauskin. Rakkaus on vaativa ja vaikea aihe elää, kirjoittaa ja esittää. Mutta niin rakas.
Sain katsoa Rakkauskirjeitä ensi-illassa kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri
Ohjaus: Maarit Pyökäri
Esityskuvat: Frans Rinne / Salon Teatteri
Kulttuurikuplia 