Hänen päänsä oli kumartuneena vuosikymmenten yli kuin ne omenapuiden kukkavaahtoiset oksat lauta-aitojen takaa–

Esitys alkaa Charles Gounod´n Hautajaismarssilla Marionetille ja taustalle piirtyy hitchcockmaisesti Seela Sellan siluettiprofiili. Katsojalle ei jää epäselväksi kuka tässä esittää. Ja ketä yleisö on tullut katsomaan. Vanhan näyttelijän rooli ja oma olemus kietoutuvat toisiinsa Martti Joenpolven novellista Kauan kukkineet omenapuut muokatussa kolmevarttisessa. Ja käytän sanaa vanha, koska 85-vuotias iäkäs seniori saa jo olla vanha, ja samassa lauseessa valo- ja elinvoimainen taiteilija. Keskustelua voidaan käydä siitä, mitä vanhuuteen kuuluu ja saa liittää. Sitä keskustelua käy tämä esityskin. Mutta jos vanhassa ihmisessä ovat kaikki ikäkaudet päällekkäin kuin sipulissa, ne todella ovat tässä esityksessä! Klaara hoitajineen kurvaa näyttämölle kuin nuori rallikuski, vauhtia ja menevyyttä pulputen. Kyllä, tämä on Hitchcockia, Joenpolvea ja Sellaa, tämä paikalle saapunut elämää pursuileva karikatyyri. Kiire elää on yhtä hengästyttävää kuin sata lasissa touhuavalla pikkulapsella tai elämää ahmivalla murrosikäisellä. Eläköön elämä, joka päivä, joka ikävaiheessa!

– Atomia taas. Kättä särkee.

Hoitaja kasteli oleskeluaulan ikkunatasanteelle ryhmiteltyjä ruukkukukkia. Hän kääntyi vesikannu kädessään vanhan naisen puoleen.

– Hyvä Klaara, kuinka täällä atomia olisi?

– Tuolta ratapaanalta säteilee. Atomisähkö.

– Eihän siellä sähköjunat kulje, hoitaja sanoi.

– Valehtelet. Kun ihminen ei pääse tästä mihinkään, voitte valehdella mitä tahansa. Aina mulle on valehdeltu. Ihmiset on piruja.

Johanna, joka pyörätuolissa kuunteli keskustelua loitompaa, todisti taholtaan:

– Ei ole sähköä. Ei langan lankaa.

– Siinä kuulit, sanoi hoitaja Klaaralle.

– Valehtelet.

Klaaran liikkuu pyöratuolillaan, joka on koristeltu kuin tenavan ensipyörä, viirein ja värein. Mukana kulkevat maalausvälineet ja esityksen aikana Klaara taiteilee maalauksen. Tämä ihan omaehtoinen taiteilu, ei mikään pannunalus-terapiasalin taiteilu, piirtyy esityksen aikana vähitellen valotauluille: naivistinen itämainen tori, jota reunustavat minareetti, kupolikattorakennukset ja rautaportit. Klaaran taivasnäky, itsevalaiseva. Lisäksi valotauluille maalautuvat esityksen loppuvaiheessa omenankukat ja niiden kukkavaahto.

…täällä sitä vaan ollaan, perkele… makaan sängysä… join juur pullon viinaa… (naurua)… ei maar… (naurua)… emmää koko pulloo sentäs… mitä mää sulle puhusin… mua kuule Lyyli niin vituttaa noi ihmiset… (naurua)… oikeen jalaan leikkasivat irki… pari vuotta sitten joulun alla… mahraks sää tietää mihkä semmonen jalka joutuu?… mää kuule kuolen ninkun vähittäismaksulla… mitä määkin… tämmöttiä… sulle… (naurua)… muistaks sää kuule niitä aikoja viä?… juotiin Taruu ja Vinettoo joinain ehtoina… on mulla oma huone nytkin… kun mää en tuu kuulemma muitten kanssa toimeen… tai ne mun… kuinkapäin vaan… mitäs sullepäin kuuluu?… miten siellä on atomia?…

Klaaran äänittämässä äänikirjeessä entiselle työkaverilleen kaikuvat kaikki vanhainkodin keskustelut. Tylsää on, päivästä toiseen. ”Niin, kaikkea oli. Paitsi elämää. Ennen oli elämää, ei paljon muuta.” Hoitajia epäillään, eikä kaikista heistä pidetä, mutta heitä tarvitaan hoitamaan, viemään vessaan ”Hoitaja! Hoitaja! Paska!”, ulos ulkoilemaan ja lopulta ruumisautoon. Oma terveys mietityttää. Keväisin vanhat ukot tiirailevat nuorta lihaa. Haikailua. Elämänpiiri kapenee, ei ole edes ruukkukukille tilaa, leikkokukille vain. ”Leikkokukkia. Leikkojalkoja.”

Oleminen vanhainkodissa ärsyttää Klaaraa. ”Vain itsekseen saattaa olla hyvällä päällä, muutaman hetken, ennen kuin taas alkaa nähdä ympärilleen.” Vanhainkodissa riidellään vanhoista, hampaankoloon jääneistä asioista, jos muisti riittää niitä muistamaan. Joillakin asukkailla levy on jäänyt päälle, kuten rauhattomasti huokailevalla Maijalla ” …mitä minä teen tämän elämäni kanssa…” tai entisellä myyjällä Katrilla ”…mitä muuta, mitä muuta…”. Vanhainkoti tuntuu yhtä pysähtyneeltä linnakkeelta kuin sen vuosia käyttämättömänä, kylmänä ollut takka tai vanha urkuharmoni. Onneksi Anne-Mari Kivimäen harmonikkasäestys tuo elävyyttä tähän näyttämölliseen vanhainkotiin ja saa jalan kopsaamaan katsomonkin puolella.

Mutta Klaara! Hän on Seela Sellan käsissä jotakin muuta kuin vanhainkodin muumio. Hän on elämänvoiman soturi. Viimeistään rap-vaikutteisessa Maailma kuin silkkiä vaan tanssinumerossa katsojalta loksahtaa suu auki. Klaara on heittänyt virsikirjojen hitauden helvettiin ja vetelee pyörätuolillaan sellaiset muuvit, että lapsenlapsenlapsetkin kalpenevat. Voimasanoja on Klaaran suusta lennellyt esityksessä yhtä paljon kuin teiniltä bussimatkan aikana, ja nyt katsojaltakin pääsee ”Ei hitto kun upeeta!!”.

Pappi kysyi eräänä päivänä: ”Vaihtaisitteko hyvän järjenjuoksun jalkojen paranemiseen?” Kaikkea ne kysyvät. Aina niillä on kaksi vaihtoehtoa. Järki vai kävely? Taivas vai helvetti?

Vaihtaisitko aikuisuuden nuoruuteen? Terveyden rikkauteen? Rikkauden nuoruuteen? Jos teksti ja esitys jotain valistavat, valistavat ne elämästä nauttimisen, sen kunnioittamisen kaikissa ikävaiheissa ja elämänhedonismin puolesta. Ne huutavat nauttimaan jokaisesta elämänsipulin kerroksesta, joita meihin elämän aikana kasvaa. Ne nostavat barrikadeille lokerointeja vastaan; nuorena pitäisi muka olla näin ja vanhana ei saa enää olla näin. Paskat, sanoisi Klaara. Ja tehdään niin kuin Klaara! Noustaan tanssimaan omenankukkien aikaan ja lausutaan maailmalle Kaarlo Sarkiaa:

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
”Tämä on iäti minun.”
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Näyttelijät: Seela Sella ja Anne-Mari Kivimäki, joka on myös säveltänyt musiikin

Alkuperäinen novelli, josta myös lainaukset Martti Joenpolvi

Ohjaus ja lavastussuunnittelu: Kari Paukkunen

Lavastussuunnittelu ja valosuunnittelu: Lari Palander

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti

Koreografia: Reetta-Kaisa Iles

Digitaalisten kuvien ja animaation toteutus: Jarkko Räsänen

Kuva omenankukista: Couleur, IlonaF (pixabay, free images)

Esityskuvat saatu käyttöön Turun kaupunginteatterin luvalla

Sain nähdä esityksen Turun Kaupunginteatterissa 25.4. ilmaisella lipulla, kiitos!