Näytelmän alku sai palaamaan omiin muistoihin Vatikaanin Pietarinkirkosta. Muistan, miten katselin ylös kupoliin ja luin sen latinankielistä tekstiä. Alhaalta katsoen mitättömän pieniltä näyttävät kirjaimet ovat oikeasti monimetrisiä. Valtavat mittasuhteet vertautuivat katolisen kirkon vallan mittasuhteisiin ja katolisten määrään maailmassa. Pieni ihminen hukkui Pietarinkirkon suuruuteen. Pieni ihminen on yksi miljardeista katolisen kirkon kupolin alla.

Nautin suuresti hyvin kirjoitettuun tekstiin ja näyttelijätyöhön nojaavista puhedraamoista. Anthony McCartenin näytelmä Kaksi paavia on juuri sellainen! Lähes kolmetuntinen ei tuntunut missään kohtaa tylsältä tai pitkävetiseltä, päinvastoin. Ja kyse oli nimenomaan pääsystä keskelle kiinnostavia, inhimillisiä elämänratkaisujen pohdintoja, vaikka ne lausuttiinkin kahden paavin äänellä.

Olenko valinnut oikein, olisiko minun pitänyt toimia toisin, miten minun tulisi toimia…? Itsensä, ammattiroolinsa ja niiden tasapainon kanssa kipuilevia ihmisiä ovat näytelmän paavitkin. Mainoslause Toisen on taivuttava kuvaa teoksen dilemmaa, vaakaa, joka kallistuu jommalle kummalle puolelle: kardinaali Bergoglion (Esko Roine) olisi haluttava paaviksi eikä eläkkeelle, jotta paavi Benedictus (Asko Sarkola) voisi luopua paaviudesta, tai Benedictuksen olisi hyväksyttävä Bergoglion eläkeanomus ja jatkettava itse vastentahtoisesti paavina. Jokin ratkaisu on tehtävä.

Mitään kaksintaistelua asiasta ei synny vaan erittäin nautinnollista ja syväluotaavaa henkilöhistorian, toiminnan ja ammattietiikan ääneen pohdintaa. Vaikka paavi on Kristuksen käskynhaltija maan päällä, oli Kristuskin inhimillisenä ihmisten joukossa. Ja sitäkin puolta näytelmä kuvaa erinomaisesti. Tavallisen tallajan elämänvivahteita ei puutu kummaltakaan paavilta. Itse asiassa tango, jalkapallo, lempi tv-ohjelma, lempijuoma ja säntillinen urheilu tuovat leutoa, humoristista tuulahdusta muuten vakaviin keskusteluihin. Ja lisäväriä tuovat myös naiset, vaikka ovatkin nunnia.

Näytelmän rakenne esittelee oivallisesti kirkonmiehet dialogissa heidän elämäntyötään kunnioittavien ja ihailevien naisten kanssa. Paavi Benedictus käy kirpeää, mutta älykästä sananvaihtoa pitkäaikaisen ystävänsä, sisar Brigittan kanssa (Ulla Koivuranta) yhteisen päivällisen ja tv-hetken äärellä. Sisar Sophia (Anne-Mari Alaspää) on saapunut Buenos Airesin slummiin kuulemaan kansanomaista kardinaali Bergogliota, joka on nuoren nunnan esikuva.

Tulevien paavillisten keskustelujen taustoitus tapahtuu naisten avulla, ja samalla tulevat esitellyiksi naisten omat näkemykset, kokemukset ja heidän asemansa kirkossa. Teoksen suomentaja-ohjaaja Tiina Puumalaisen ja taitavien näyttelijöiden käsissä miesten ja naisten väliset kohtaukset ovat saaneet hienoja nyansseja; hiljaisuutta ja pulppuilevaa puhetta, liikettä ja pysähdyksiä, syvällisyyttä ja kepeyttä. Yksityiskohtana mieleeni syöpyi paavin hypistelemä ruokaliina pohdiskelevan, hiljaisen levottomuuden merkkinä ja sisar Sophian oivallisesti ripissä keksimä ajatuksellinen kuje, jonka nuoren naisen innostunut elekieli paljastaa.

Kirkkohistorian dosentti Mikko Ketola kirjoitti Helsingin Sanomissa tämänhetkisestä, todellisesta paavin ja eläkepaavin aiheuttamasta tilanteesta katolisessa kirkossa. Sen perusteella oikeidenkin paavien välit ovat ystävälliset. Samaa ei voi sanoa itse katolisesta kirkosta. Vanhoillisen ja uudistusmieliset joukot ovat jakaantuneet eri leireihin. Suurten rakenteiden sisään on mahtunut ja mahtuu monenlaisia näkemyksiä ja monenmielisiä kirkonpalvelijoita. Milloin on aika rikkoa rakenteita, milloin niitä pitää yhtenäisyyden ja opin vuoksi suojella, sitäkin näytelmä kysyy. Bergoglion kertomus suhtautumisestaan Argentiinan sotilasjunttaan tuntui riipaisevan koskettavalta. Kirkonpalvelija joutuu ottamaan maallisiin, yhteiskunnallisiin asioihin kantaa, ja joskus sillä kannalla on kova hinta. Väistämättä omat ajatukset veivät kysymään Venäjän ortodoksikirkon suhtautumista Ukrainan sotaan ja sen hinnan suuruutta.

Näytelmän muut osatekijät eivät ainakaan heikentäneet sen tehoa. Puvustuksessa ei tällä kertaa ollut paljon pelivaraa, mutta paavillinen urheiluasu nousi sitäkin hauskemmaksi yksityiskohdaksi (pukusuunnittelu Tuomas Lampinen). Valojen, lavastuksen ja musiikin sekä äänien kokonaisuus loivat yhtenäisyyden vaikutelmaa ja tarjosivat hienoja hetkiä (Jari Sipilä, Teppo Järvinen, Jussi Vahvaselkä, Jari Tengström). Vatikaanillisesta suuruudesta puhuivat alkukuva valaistun pyhän savun kera, tervehdysparveke ja ylös korkeuksiin kurkottavat sypressit paavin huvilan puutarhassa. Valojen sävyjen vaihtumiset saivat aikaan useita kauniita ja lumoavia tuokioita: pimentyminen ripin siniseen, vaihtuminen tunteikkaseen punaiseen ja Sikstiiniläiskappelin kirkastuminen. Slummin ikkunoiden valot syttyivät yllättävästi tuhansien tähtitaivaaksi. Lavastuksessa vaikutti erityisen voimallisesti lattiaelementin pyöriminen paavien syvällisen rippikeskustelun kuvauksessa. Keskustelu sai katsomon hengittämään hiljaa. Musiikilla sidottiin liikettä kohtauksesta toiseen ja toisaalta se täytti liikkumattomuutta. Siinä sykki niin argentiinalaisen tangon pohja kuin ripaus sambaa sävytettynä kirkkomusiikillisella mausteella. Erityisen kiitoksen saan tällä kertaa antaa käsiohjelmasta, joka on ajatuksella koostettu ja huolellisesti toimitettu (Emmi Kantonen, Mika Kauhanen ja Hanna Suutela). Siitä riittää luettavaa ja pohdittavaa vielä esityksen jälkeenkin ja suosittelen hankkimaan sen hyvissä ajoin ennen esitystä varsinkin, jos katolinen kirkko ei ole tuttu.

Näytelmän loputtua jäin istumaan kuin naulittuna tuoliini, kun viereltäni noustiin antamaan aplodeja. Jalkani painoivat, näytelmän viestien ja taiteellisten ansioiden määrä tuntui pysäyttävältä. Kiitin erinomaisesti kirjoitettua dialogia. Päällimmäinen ajatus oli, että juuri tällaista toista ihmistä kuuntelevan ja ymmärtävän keskustelun tulisi olla elävässä elämässäkin. Someaikana on turhan vaikeaa löytää erilaisuudet tunnistavaa, tunnustavaa, hyväksyvää ja silti eteenpäin vievää, asiallista ajatustenvaihtoa. Aidosti ymmärtämään pyrkivästä keskustelusta tämä näytelmä jätti mieleenpainuvan merkin. Nautiskelin vielä riemuitsevat loppukiitokset. Katselin loppuun asti koskettavan työn tehneitä näyttelijöitä, antaumuksella, ahmien ja kiitollisena siitä, että tästäkin aiheesta ja tällaistakin teatteria tehdään.

Sain katsoa esityksen Turun kaupunginteatterin tarjoamalla lipulla. Kiitos!

Esityskuvat: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

Näytelmän esittely Turun kaupunginteatterin sivuilla

Tietoja paavi Franciscuksesta

Tietoja eläkepaavi Benedictus XVI:sta