Mitä tiedät vanhemmistasi? Mitä tiedät heidän lapsuudestaan tai elämänvaiheistaan? Tunteistaan, haaveistaan, iloistaan ja suruistaan eri elämänvaiheissa? Olisitko halunnut olla läsnä vanhempiesi lapsuudessa ? Mietin monesti äitiäni 1990-luvulla, tällaisena itseni ikäisenä, kypsässä keski-iässä. Katsoessani lapsiani nyt, nuorina aikuisina, muistelen alle 20-vuotiaan minäni tunteiden turbulenssia. Haluaisivatko lapseni tietää, mitä heidän äitinsä päässä pyöri tuonikäisenä? Mitä jos oikeasti tietäisin, jos he tietäisivät…

Kolminkertaisissa jäähyväisissä kamera seuraa Nellyä (Joséphine Sanz), kulkemassa huoneesta huoneeseen ja jättämässä hyvästejä hoitokodin asukkaille. Äidinäiti on kuollut. Hiljaisessa, surullisessa, mutta samalla lämminhenkisessä tunnelmassa Nelly matkustaa äitinsä Marionin (Nina Meurisse) kyydissä isoäidin talolle, joka on tarkoitus tyhjentää. Äiti kertoo matkalla, että on lapsena rakentanut majan talon läheiseen metsikköön.

Talon vallitseva tunnelma on suru, ääni hiljaisuus. Kaikilla on oma surunsa käsiteltävänään. Äiti tutkii lapsuudenaikaisia tavaroitaan haikeana ja vähäpuheisena. Nelly saa oman surunsa sanoitettua äidilleenkin, joka omassaan käpertyy sisällepäin ja on yhtäkkiä hyvästelemättä lähtenyt jonnekin pois.

Isä (Stéphane Varupenne) ja Nelly jäävät tyhjentämään taloa. Isä yrittää parhaansa mukaan piristää lastaan ja vastata tämän kysymyksiin vaikkapa siitä, mikseivät vanhemmat koskaan kerro lapsuudestaan. Nellyn tie vie läheiseen metsikköön, jossa hän tapaa ikäisensä tytön (Gabrielle Sanz) rakentamassa majaa. Muitta mutkitta he tutustuvat ja jatkavat rakennustyötä yhdessä. Tytöllä on sama nimi, Marion, kuin Nellyn äidillä ja he muistuttavat toisiaan kuin kaksoset.

Sateen alkaessa Marion johdattaa Nellyn kotiinsa, joka on samanlainen kuin isoäidin talo. Asiat alkavat ihmetyttää Nellyä: talon tuttuus, tytön nimi, tytön äidin sairaus ja samanlainen kävelykeppi kuin isoäidillä… Nelly tajuaa. Näinhän se tietysti on! Ja juoksee varmistamaan, että isä on vielä olemassa isoäidin talossa, toisessa päässä polkua.

Äitinsä lapsena Nelly haluaisi tietää, miten äiti koki lapsuuden. Miksei vanhempi avaudu? Ovatko vuodet peittäneet muistot kerrosten alle kuten syyslehdet lähimetsän. Äiti kertoi kyllä majastaan, mutta paljon jäi paljastamatta. Mutta tutustuessaan äitiinsä samanikäisenä lapsena Nelly pääsee sisälle näytelmäkirjoitelmien, letunpaistojen ja kaakaosaarien maailmaan ja tutustuu äitiinsä tasa-arvoisesti, lapsi lasta ymmärtäen. Ja ymmärtää sitä muistoihin peittynyttä lasta aikuisessa ja aikuista äitiään paremmin, kun äiti elokuvan lopussa vihdoin palaa asioita miettineenä.

Elokuvan aikamatkustus ei kysy katsojalta tekniikan, suhteellisuusteorian tai ajan teorioiden ymmärtämistä. Se kysyy lapsenuskoa. Äidin ja tyttären tutustuminen toisiinsa lapsina on yhtä mutkatonta kuin kenen tahansa kahden lapsen. Leikitään, pelleillään, yökyläillään. Ohjaaja (Céline Sciamma) saa lapset olemaan hyvin luontevia, aitoja lapsia. Tosin omaan makuuni he olivat myös ylikilttejä ja ongelmittomia, ja Nelly vielä hyvin pikkuvanha verbaalikko. Kaikki kuitenkin sopi tämän naturellin syystaulun luonnolliseen, tasapainoiseen kuvaan. Kuten sopi myös verkkainen menneen tai jopa pysähtyneen ajan tunnelma, häilyvät valot ja syysmetsän värikkyys.

Parastaan elokuva tarjosi kuitenkin äänimaailmassaan. Hiljaisuus puhui paljon, tai oikestaan siinäkin äänien luonnollisuus ja kontrasti musiikin täyttämään huippukohtaan. Ihan alun tervehdyksistä ja juustonaksujen syönnistä kuljettiin metsän kahinoihin, lintujen (erityisesti mustarastaan) lauluun ja tottakai lasten ihaniin supatuksiin ja kikatuksiin. Ja sitten…

…aivan loistavan ystävyyden ylistyskohtauksen sai vihdoin kokea musiikin täyttämänä, riemukkaana seikkailuhetkenä järvellä! Tytöt meloivat kohti järvellä nousevaa pyramidia. He lipuivat sen sisälle sinisten seinien suojaan ja nousivat katselemaan maailmaa huipulta. Musiikki, seikkailu, yhteinen lopullisen liittoutumisen hetki kaiken yläpuolella sai uskomaan ystävyyden rajoja rikkovaan voimaan sekä sadun, mielikuvituksen ja intuition taikamaailmaan yli arkisen realismin.

Jäin miettimään elokuvaa moneksi päiväksi. Pienessä, tiiviissä suuruudessaan se meni ihon alle, puhutteli, kosketti ja vei pohtimaan elämää uusilta kulmilta. Jotkut asiat pitäisi osata ottaa niinkuin lapsi. Kuten elokuvat, jotka häilyvät totuuden ja mielikuvituksen rajalla. Huomasin edelleen pohtivani kategorisoinnin ongelmaa ja olisin halunnut asettaa nähdyn selkeästi johonkin: draama tai fiktio. En halunnut luopua ajatuksesta, että juuri näkemäni oli absurdia, mahdotonta! Ei elämä tällaista ole! No ei ole, tämähän oli elokuva… Mutta tätäkö elämä tekee: kyvyttömäksi ottaa vastaan realistisesti näytellyn sadun. Tai… Mitä jos…?

Ensi-ilta: 25.3.2022; Kesto 1 t 13 min; Levittäjä: Cinemanse Oy

Ohjaaja: Céline Sciamma

Pääosissa: Joséphine Sanz, Gabrielle Sanz

Traileri: Petite Maman -Official Trailer

Elokuvan musiikki: La Musique du Futur – Mon Coeur

Kuvat: Lilies Films