Jos täytätte mun lasini
niin tahdon kertoa —
Sukellan hyytävästä Aurajokirannan viimasta sisään vanhaan kivirakennukseen, suoraan kuin Rosvo-Roopen kapakkaan: soitto soi, viinit tuoksuvat laseissa… kukaan ei tappele, onneksi. Ainakaan vielä. Lämpö valuu vähitellen takaisin jäseniin ja punainen samettiverho sulkee meidät katsojat tiukemmin kellarikapakkaan. Ja siitähän se alkoi, kuten kuvaan sopi, baaritiskiltä, Jeanne de Clissonin tarina, lisämääreenä hykerryttävän oivaltava meriverellinen kostokuvaelma. Lavastuksen tunnelma oli täydellisen merirosvollinen: valkoista, mustaa, punaista, aitoja kynttilälyhtyjä, elävä soittaja ja mustasta viitasta kuoriutuva palavasieluinen tarinankertoja-Jeanne.
Jos pieni ja intiimi voi olla samalla tehokasta, kiihkeää ja aktiivista, niin kuvaelma -nimenomaan kuvitettu runoelma- Jeanne-merirosvottaren tarinasta sitä todella oli! Jopa niin kompaktia, että tällainen hitaasti lämpenevä täti-ihminen jäi vähän pöllämystyneenä esityksen lopussa ihmettelemään, että jokos se oli tässä… kolmessa vartissa? Eikös vielä puolet lisää… Mitä vielä! Kolmessa vartissa, mutta sata lasissa vedettynä. Ja inhokkiverbini ”vetää” sopii tähän; teoksen imu ja vetävyys tuntuivat väkevinä kuin tujaus rommia tyhjässä vatsassa!
Tarvittiin tunteiden palo ja kapakanomainen kamariteatterillisuus, ja taas kerran pieni oli suurta. Taiteilijat Helena Markku (Jeanne de Clissot) ja Reetta Moilanen (käsikirjoitus, elävä musiikki) loivat teokseen sekä nuoruuden intensiteettiä ja intohimoa että autenttista tarinallisuutta oikeasta, legendaksi muodostuneesta, historiallisesta henkilöstä. Helena Markun silmistä ja olemuksesta loistivat palavat tunteet sinne meikäläisen viimeiselle rivillekin, olipa kyse rakkaudesta, seksuaalisuudesta, epätoivosta tai kostonhimosta. Reetta Moilanen taituroi paitsi ajan- ja tyylinmukaisessa, myös hilpeästi anakronistisessa musiikissa, kanssanäytteli ja kuljetti myös tarinaa sujuvasti musiikin luomisen ohella.
Nukketeatterin keinot loivat ihanaa vastapainoa tehokkaalle näyttelemiselle. Rakastetun puolisonsa Olivier III de Clissonin epäoikeudenmukaista teloitusta kostaessaan Jeanne seilaa punamustalla laivastollaan. Automatasta, ”visuaalisesta posetiivista”, Jeanne heittelee ranskalaisten päitä kevyesti meren aalloille. Myös yleisö yllytetään mukaan kostoon, suttaamaan päät verenpunaiseksi. Kuoleman kostoksi Jeanne teloittaa, ja esityksessä sananmukaisesti ampuu, ruttaa ja ahmii ranskalaisten päitä hampaat vihasta irvistellen. Jeanne haluaa yleisön mukaan, ja mehän osallistuimme ja olimme teloituksissa mukana. Annoimme väkivallan vallanneen naisen yllyttää, paloimme itsekin verenpunaisella liekillä.
Päät paperisina, katkottuina, viskottuina, rusennettuina, elävinä ja kuolleina nousivat Jeannen ihmisroolin rinnalle stabiilimpina, tunteiden kohteina. Kuollutta puolisoa markkeerava nuketettu pääkallo kuitenkin oli jotain elävän ja kuolleen välimaastossa. Varsin intohimoinen kohtaus Olivierin kuoleman jälkeen Jeannen ja Olivierin nukkepään välillä tuntui yhtä kuumottavan elävältä kuin kahden näyttelijän tulisesti esittämänä. Intohimon leiskuntaa niin, että Hollywoodin merirosvoeepokset kalpenevat !
Mutta entä se kysymys, joka alunalkaen minua kiinnosti tässä teoksessa: Milloin ihmisestä tulee oman kostonhimonsa uhri? Ehkä silloin, kun ei huomaa katsoa sisällepäin, näe omaa suruaan ja kostaa, ja yhä vain kostaa. Teoksessa rakkaudenpalosta ja oikeudenmukaisuuden revanssista syntynyt verinen kosto muuttui kyllä epätoivoiseen, surulliseen ikävään. Jeanne keskusteli Olivierin pään kanssa ja vähittäisen etääntymisen puolisoiden välillä huomasi. Olisi tehnyt mieli sanoa Jeannelle: ”Rakastit häntä. Tapahtui vääryys, jota et voi muuttaa. Anna menneen olla. Sure ja jatka elämääsi.” Ja sen sijaan, että olisin saanut historiallisesti oikean vastauksen kysymykseen, miten Jeanne selviytyi ulos koston kierteestään, teos tarjoilikin sitä absurdia ja anakronistista puoltaan. Loppu pitää hulvattomana huipennuksena itse kokea.
Jos oli teos lyhyt, olkoon tämä kirjoituskin. Puolillaan oleva lasi voi olla puoliksi tyhjä tai puoliksi täysi. Minun oli täysi, menkää ja täyttäkää omanne, 18.12. asti.
Kiitos esityksestä, jonka sain nauttia Tehdasteatterin tarjoamalla lipulla.
Ohjaus: Lee Lahikainen, Käsikirjoitus ja musiikki: Reetta Moilanen, Lavalla: Helena Markku ja Reetta Moilanen, Puvustus: Sirpa Järvenpää, Valaistus: Irene Lehtonen, Nukkien valmistus: Lee Lahikainen, Reetta Moilanen, Helena Markku
Ohjaaja Lee Lahikaisen haastattelu Tehtaan väkeä -haastattelusarjassa
Jeanne de Clisson (1300-1359)
Kuvat: Maija Kurki, kuvissa Helena Markku
Sitaatti: Tapio Rautavaara, Rosvo-Roope
Kulttuurikuplia 