Maaliskuun viimeinen viikko täyttyi sattumalta kolmella teatterikäynnillä. Se alkaa olla kalenterissani jo melkein liikaa. Tänä vuonna lisääntynyt palkkatyöni työmäärä on näkynyt ja tulee näkymään omien kulttuurihetkien ja sitämyötä niistä kirjoittamisen vähenemisenä. Se on harmi, mutta nyt on ainakin hetkellisesti näin. Samalla saan aikaa miettiä, onko tällaiselle blogikirjoittamiselle vielä tarvetta ja aikaa omassa elämässäni ja ylipäänsä, vai onko aika jollekin uudelle ja toisenlaiselle.
Jatka lukemista ”Kolmen teatterin kevätkimara: Making of Lea, Ilman sinua ja Dracula”Avainsana: Turun Kaupunginteatteri
Minä ja Nokia, connected
Oli kirjoitusidea eräänä vuonna, ennakkonäytöksen jälkeen. Seurasi kriisi, uudelleennousu ja elämä. Mutta mikään ei ollut kuin ennen. Kuulostaa minun kirjoitukseni historialta, kuulostaa Nokia-näytelmän historialta ja Nokia-yrityksen historialta.
Jatka lukemista ”Minä ja Nokia, connected”Sillan sitomat sielunkumppanit
Muinaisille illoille, kaukaiselle soitolle.
Robert Kincaidin maljapuhe
Uskon rakkauteen, suureen rakkauteen, ikuiseen rakkauteen ja elämää suurempaan rakkauteen. Hiljaiset sillat on suuri rakkauskertomus ja viiltävän koskettava rakkaustarina. Francesca ja Robert, vain neljä päivää, mutta ikuisesti. Sielunkumppanit, toisilleen tarkoitetut. Tarina on ihana, ja täysin fiktiota, vaikka toisin haluaisi uskoa.
Jatka lukemista ”Sillan sitomat sielunkumppanit”Kunniasta ja ihmisistä
Perjantai oli ollut raskas. Olin ollut työpäivän aikana kasvokkain köyhyyden, päihteiden ja elämässä eteenpäin raahautumisen kanssa. Puhunut yksinäisyydestä, työttömyydestä ja ikävästä aikaan, kun kaikki oli vielä, jos ei hyvin, niin ainakin paremmin. En ollut ihan varma, halusinko olla nukkumassa vai istua katsomossa odottamassa näkeväni uutta Kunnia-näytelmää ”aidoista, ristiriitaisista ihmisistä, joilla kaikilla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa”. Joopa joo. Ympärilläni katsomossa ihmiset näyttivät hyvinvoivilta, hyvin pukeutuneilta, pärjääviltä ja kunnossa olevilta. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Kun meillä on kai julkisesti näkyvä, yksityinen, sisäinen ja jopa salattu elämämme. Yritin ottaa teatterinkatsomisasenteen: Miten hyvin näytelmä vastaa kysymykseensä? Onko meillä jokaisella todellakin vahvuutemme ja heikkoutemme? Sopivasti näytelmän päälle yön yli nukuttuani kriisipsykologi Pirkko Lahti totesi haastattelussa, että ”jokaisesta ihmisestä löytyy aina jotain kiinnostavaa. Kaikki ihmiset ovat sillä tavalla rikkaita. Heistä yllättyy kaiken aikaa.” Varmasti, ja saattaa löytää myös negatiivisia, kiinnostavia löytöjä, kuten tässä näytelmässä. Niitä parhaita puoliamme yritämme kuitenkin muille esittää.
Jatka lukemista ”Kunniasta ja ihmisistä”Kauan kukkineet omenapuut
Hänen päänsä oli kumartuneena vuosikymmenten yli kuin ne omenapuiden kukkavaahtoiset oksat lauta-aitojen takaa–
Esitys alkaa Charles Gounod´n Hautajaismarssilla Marionetille ja taustalle piirtyy hitchcockmaisesti Seela Sellan siluettiprofiili. Katsojalle ei jää epäselväksi kuka tässä esittää. Ja ketä yleisö on tullut katsomaan. Vanhan näyttelijän rooli ja oma olemus kietoutuvat toisiinsa Martti Joenpolven novellista Kauan kukkineet omenapuut muokatussa kolmevarttisessa. Ja käytän sanaa vanha, koska 85-vuotias iäkäs seniori saa jo olla vanha, ja samassa lauseessa valo- ja elinvoimainen taiteilija. Keskustelua voidaan käydä siitä, mitä vanhuuteen kuuluu ja saa liittää. Sitä keskustelua käy tämä esityskin. Mutta jos vanhassa ihmisessä ovat kaikki ikäkaudet päällekkäin kuin sipulissa, ne todella ovat tässä esityksessä! Klaara hoitajineen kurvaa näyttämölle kuin nuori rallikuski, vauhtia ja menevyyttä pulputen. Kyllä, tämä on Hitchcockia, Joenpolvea ja Sellaa, tämä paikalle saapunut elämää pursuileva karikatyyri. Kiire elää on yhtä hengästyttävää kuin sata lasissa touhuavalla pikkulapsella tai elämää ahmivalla murrosikäisellä. Eläköön elämä, joka päivä, joka ikävaiheessa!
Jatka lukemista ”Kauan kukkineet omenapuut”Kaksi paavia, kaksi ihmistä
Näytelmän alku sai palaamaan omiin muistoihin Vatikaanin Pietarinkirkosta. Muistan, miten katselin ylös kupoliin ja luin sen latinankielistä tekstiä. Alhaalta katsoen mitättömän pieniltä näyttävät kirjaimet ovat oikeasti monimetrisiä. Valtavat mittasuhteet vertautuivat katolisen kirkon vallan mittasuhteisiin ja katolisten määrään maailmassa. Pieni ihminen hukkui Pietarinkirkon suuruuteen. Pieni ihminen on yksi miljardeista katolisen kirkon kupolin alla.

Nautin suuresti hyvin kirjoitettuun tekstiin ja näyttelijätyöhön nojaavista puhedraamoista. Anthony McCartenin näytelmä Kaksi paavia on juuri sellainen! Lähes kolmetuntinen ei tuntunut missään kohtaa tylsältä tai pitkävetiseltä, päinvastoin. Ja kyse oli nimenomaan pääsystä keskelle kiinnostavia, inhimillisiä elämänratkaisujen pohdintoja, vaikka ne lausuttiinkin kahden paavin äänellä.
Jatka lukemista ”Kaksi paavia, kaksi ihmistä”Operaatio. Lampaansyöjät.
Oi, maamme Suomi, joka on kaunis maa. Suomen kesä erityisesti lumoaa, se koko pitkän maan etelästä pohjoiseen kattava kukoistus ja valkoisen valon ihanuus, joka syksyn tullen saa vähitellen väistyä.
Jatka lukemista ”Operaatio. Lampaansyöjät.”Mutta elokuun iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku. Taivaalla palavat erikoislaatuiset ruskot, värit ja asteikot niin oudot, että mitäpä ne oikeastaan ihmiselle kuuluvatkaan, ihmisen rutaleelle… Ja kuvastuksia vesillä, lokkien varjokuvia, niemessä haviseva haapa ja palailevia veneitä kuormanaan ihmisiä, joilla on väsyneet silmät.
Lampaansyöjät, kappale 1
Tyhjyyden säröilevät heijastukset
Olin pitkään miettinyt ja katsellut artikkelikuvaksi valitsemaani valokuvaa. Mitä ihmettä se kertoo Florian Zellerin näytelmästä Äiti tai näytelmän päähenkilöstä? Peilistä äiti (Kirsi Tarvainen) näkee itsensä silmästä silmään. Useasta peilistä voi nähdä taaksensa, sivuilta, itsensä muuten kuin silmätysten. Tämän näytelmän kohtauspeilit peilasivat saman kokemuksen eri kuvina tai kuvajaisina, äidin ehkä kokemana, luulemana, toivomana tai uneksimana. Peileinä olivat myös pysäyttämätön, armoton aika ja ympärillä olevat ihmiset.
Jatka lukemista ”Tyhjyyden säröilevät heijastukset”Inhimillisiä kamppailuja
Ennen näytelmän alkua kannattaa muistuttaa itselleen, että Peter Shafferin kirjoittama Amadeus on taidokkaasti faktoja hyödyntävä fiktio – ja erinomainen näytelmä. Hovisäveltäjä Antonio Salieri (1750-1825) ei murhannut Wolfgang Amadeus Mozartia (1756-1791), vaikka näytelmä käyttää myrkytyslegendaa onnistuneesti hyväksi jännitteen luomiseksi. Näytelmän voimalliset jännitteet nousevat inhimillisestä kamppailusta, Salierin painista niin Jumalaansa kuin ”Jumalan rakastamaa”, Amadeusta, vastaan. Ja se kamppailu kantaa näytelmän alusta loppuun.

Siskot suunnistavat naiseuden kartalla
Ensin ärsyynnyin. En ole tullut tänne kuuntelemaan mitään luentoa tai tietoiskua. Olen biologiani ja psykologiani opiskellut. Mikä tämä teos oikein on muodoltaan? Stand up, keskustelu, revyy, vai mikäihme? Miksi kaikki täytyy selittää? Olenko vain väsynyt? En kai jättänyt kahvinkeitintä päälle? Kai tästä pitää tehdä facepäivitys, faceafacestafaceen, onko kotonaedesaamupalaa, apua!jokuYSKIItuolla! enedestiedämihinaikaanlastenikoulualkaahuomenna SEIS, sisäinen puhe, nyt ollaan teatterissa, relaa, RELAA.
Jatka lukemista ”Siskot suunnistavat naiseuden kartalla”









