Linnateatterin teatteriravintolan sali on avara, ja matka näyttämöltä ylös katsomon perälle ihanan pitkä, sellainen varjelevan ja suojelevan pitkä. Etäisyyden taakse pystyy ehkä piiloutumaan, uskoisin. Ehkä muitakin stand upin interaktiivisuuden ja immersiivisyyden kammoajia oli paikalla, meitä joita ei pelota esiintyminen silloin, kun siihen on saanut valmistautua. Mutta annas olla jos viittaat johonkin ilmoille muka puolihuolimattomasti huumorhenkeen heitettyyn ryhmäkysymykseen, niin yhtäkkiä pyydetäänkin ”rouva siellä, te silmälasipäinen, pitkähiuksinen, juu, just sinä siinä”. Kylmä hiki kohahtaa ja veri pakenee päästä. Halusin varoiksi lasin viiniä sinne paikalleni salin takaosaan. Tuplana. Piilouduin vielä senkin taakse. ”Ei kun tulta päin”, sanoi tämä mummo lumessa ja syöksyi peitsi tanassa kohti elämän ensimmäistä stand up-teatteri-tai-jotain, jotain mitä en osannut ennalta määritellä.
Jatka lukemista ”Setämiesten matkassa”
Kulttuurikuplia 