Turun Kaupunginteatterin Sopukka, musta laatikko, odotti perinteisessä muodossaan. Näyttämö ja katsomo katselivat toisiaan. Ei onneksi vaikuttanut siltä, että katsojalta vaaditaan suunnattomia ponnistuksia suunnata tarkkaavaisuuttaan tuonne, tänne tai moneen suuntaan. En olisi jaksanut tulla. Perjantai-illan väsymys. Pilvet tuntuivat tänään omakohtaisesti painavan. Viikon työt ja pimeys painoivat. Tunti, tunti vain ja takaisin unien maailmaan.
Jatka lukemista ”Pilvien alta pilvien päälle”
Astu laivaan, stig ombord! Laivassa laivatta, sellainen oli lupaus Linnateatterin MS Domino –revyyllä, ja hupilaivan sisältönä musiikkia, tanssia ja sketsejä viihteellisen pallomeren aalloilla keinuen. Jokainen katsoja osaa varmasti listata stereotyyppisen risteilyn: tungosta ja ylensyöntiä seisovassa pöydässä, juomista, pallomeressä kirkuvia kakaroita, bingon eläkeläisiä, päivätanssien humpat, karaokelistat, yökerhon viimeiset epätoivon hetket, lisää juomista ja vielä enemmän juomista. Jokaiselle jotain. Näistä löytää sekä tosielämän komedioita että tragedioita. Ennen esitystä mietin sitä, löytyykö myös jotain uutta naurettavaa ja oivaltavaa näkökulmaa laivan työ- ja huvittelumaailmaan.
Jatka lukemista ”Kaikki laivaan, MS Dominoon!”
Давайте выпьем за встречу! за знакомство! Juodaan tapaamiselle! Tuttavuudelle! Venäläisen votkan maku palautuu suuhun, se pehmeä Stalitsnaja, jota voi juoda ihan eri malliin kuin kotoisia väkeviä. Kun rakkaussuhteessaan pettynyt arkeologian opiskelija Laura (Seidi Haarla) hyppää junavaunuun, hän huokaisee ja hymähtää apaattisena matkakumppanilleen – jaa että tällainen on tarjolla, ei kiitos. Ljoha (Juri Borisov) vetää kirkasta kaksin käsin zakuskien, kylmän makkaran ja suolakurkkujen, kera. Jep, juuri niin minäkin olisin reagoinut ensivaikutelmana, vastassani venäläinen stereotypia. Mutta se onkin oivallinen lähtökohta päähenkilöiden muutosmatkalle kohti itseä, toista ja jotain yhteistä.
Jatka lukemista ”Hytti nro 6 – matkat sielunmaisemiin”
Ensin ärsyynnyin. En ole tullut tänne kuuntelemaan mitään luentoa tai tietoiskua. Olen biologiani ja psykologiani opiskellut. Mikä tämä teos oikein on muodoltaan? Stand up, keskustelu, revyy, vai mikäihme? Miksi kaikki täytyy selittää? Olenko vain väsynyt? En kai jättänyt kahvinkeitintä päälle? Kai tästä pitää tehdä facepäivitys, faceafacestafaceen, onko kotonaedesaamupalaa, apua!jokuYSKIItuolla! enedestiedämihinaikaanlastenikoulualkaahuomenna SEIS, sisäinen puhe, nyt ollaan teatterissa, relaa, RELAA.
Jatka lukemista ”Siskot suunnistavat naiseuden kartalla”
Mielikuvitusta ilman en voisi elää! Kun räntäsade vihmoo päin kasvoja ja jäätävä tuuli Taidemuseonmäellä saa toivomaan talvipipoa takaisin, voin kuvitella itseni Gianicolo-kukkulalle Roomaan, keskelle pinjojen huojuntaa, auringonpaahtaman iltapäivän jälkiaaltoiluun. Kiitos mielikuvitukselle, että Turun taidemuseon näyttely Sigrid Schaumanin (1877-1979) taiteesta yhdistyi musiikkiin ja elokuvaan sekä itse koettuihin Roomaan ja Kemiön Söderlångvikiin.
Näyttelyn jälkeen mietin, miksi aulassa videon taustana soinut Erik Satien (1866-1925) Gnossienne 1 ei mielestäni tehnyt oikeutta vihreänsävyissä valoisana väreilevälle kuvataiteelle. Se kuulosti pikemminkin melankoliselta, jopa apaattiselta tunnelmapalalta. Enemmän se muistutti Schaumanin osaksi slaavilaisista juurista, vaikka impressionistista hetken vaikutelmaa osuvasti tulkitsikin. Aloin miettiä musiikkeja, joita itse kuuntelisin näiden töiden kanssa, taustalla, ennen tai jälkeen.
Jatka lukemista ”Keväisiä valoimpressioita Sigrid Schaumanilta”
– Vasta nyt olen sinut itseni kanssa. On niin helppo olla nyt. Haluan näiden teosten välityksellä antaa onnistumisen iloa ja energiaa muillekin.
Anu Pentik Ylen haastattelussa 22.12.2019
Turun WAM museossa aukesi 4.6.2021 odotettu Anu Pentikin näyttely Alussa oli siemen. Kävin katsomassa näyttelyn heti 5.6. Jos näyttely on taiteilijalle omaelämänkerrallinen, on se sitä myös katsojalle. Yllättäen käynti veikin itseni pitkiin aatoksiin ja miettimään omaa historiaani suhteessa Anu Pentikin käyttökeramiikkaan, yritykseen nimeltä Pentik, ja Anu Pentikin keramiikkataiteeseen. Itse näyttelykin yllätti, mutta iloisesti! Se uhkui muhkealla runsaudellaan, suuruudellaan ja valtaisalla taiteellisella elinvoimallaan, positiivisesti, elämää ja uskoa uuteen tartuttaen.
Jatka lukemista ”Elämänlankaa keramiikasta – Anu Pentik”
Turun linnan Vanitas-näyttelyyn sukeltaa kuin mustaan, ylelliseen samettiin. Ja kuitenkin ensimmäisenä on vastassa kuolema, Saara Ekströmin videoteos Domestic Nature Morte (2004). Katsoja saa shokkilähdön näyttelyyn, kun tomaatit pilaantuvat kulhossa pikavauhtia – ja palautuvat taas ennalleen. Kuolema vastaan elämä, kauneuden ihailu ja ylläpito vs. kuihtuminen. Ja yhtäkkiä elämä tuntuukin turhalta väistämättömän vastustamiselta, pelkkää turhuutta (lat. vanitas) kaikki. Ylellistä, turhaa, katoavaa, mutta kaunista ja inhimillistä, ihmisyydestä kertovaa, sitä näyttelyssä on enemmän kuin kylliksi, melkeinpä äitelän ylenpalttisesti.
Jatka lukemista ”Vanitas – kaikki kaunis kukkii vain hetken”
Kotiin tullessanikin maistoin vielä valkosipulin maun suussani. Ja vastaleivotun sämpylän, nammm… ja liikkeen, tanssin, tuoksujen, äänten ja elävän esityksen maun. Koreografi-tanssija Sandrina Lindgrenin sooloesitys Närproducerat – ruuanlaitto tanssina lumosi kuin vastaleivottu, kuohkea ja rakkaudella leivottu pulla. Raaka-aineina sekoittuivat liike, äänitausta, kotoisan keittiön lavastus. Mausteina täydensivät valmistuvien ruokien tuoksut, autenttiset keittiöäänet ja kostean kevätillan hiljainen rauha. Sokeroituna kirsikkana pullan päällä komeili elävälle yleisölle tarjotun tilaisuuden ainutlaatuisuus.
Jatka lukemista ”Närproducerat-teos tanssii keittiöiloa kaikille aisteille”
Olen luvan kanssa pitänyt taukoa blogikirjoittamisesta. Hiljaiselo on sallittua, kun kukaan muu kuin minä itse ei määrää kirjoittamaan. Joten mikäs tässä on ollut suklaata ja juustoja syödessä joulunaika. Joulun tähti on kirkkaasti peitonnut utuisen sometähteyden. Olen tosin luonut montakin uutta kirjoitustiedostoa ja erityisesti tutustunut vanhoihin kirjoituksiini. Ja sitämyötä vanhaan itseeni. Olen tehnyt oivalluksia, herännyt huomaamaan sitä, mikä ihmisessä on pysyvää, mikä muuttuvaa. Miettinyt paljon omaa ja ihmisluonnetta yleensä sekä halua ja haluttomuutta muutoksiin.
Löysin nimittäin vanhan päiväkirjani. Tai ei se oikeastaan ole päiväkirja, vaan kirja, jonka olen nimennyt Ajatuksia-kirjaksi. Sen sisältä löytyy perinteistä päiväkirjakirjoitusta, runojani ja kuvakollaaseja leikatuista kuvista ja omia kuvitusaiheita runoihini. Kaikenlaista elämän, ympäristön, itseä kiinnostavien aiheiden ja itsen pohdintaa. Ajatuksia kolmenkymmenen vuoden takaa: nuoria, naiiveja, tunteellisia, mutta myös älykkäitä! Hyvä, nuori minä!
Jatka lukemista ”Uuden alku – vai paluu kultasateeseen?”
Kulttuurikuplia 