Kategoria: Muut
Uuden alku – vai paluu kultasateeseen?
Olen luvan kanssa pitänyt taukoa blogikirjoittamisesta. Hiljaiselo on sallittua, kun kukaan muu kuin minä itse ei määrää kirjoittamaan. Joten mikäs tässä on ollut suklaata ja juustoja syödessä joulunaika. Joulun tähti on kirkkaasti peitonnut utuisen sometähteyden. Olen tosin luonut montakin uutta kirjoitustiedostoa ja erityisesti tutustunut vanhoihin kirjoituksiini. Ja sitämyötä vanhaan itseeni. Olen tehnyt oivalluksia, herännyt huomaamaan sitä, mikä ihmisessä on pysyvää, mikä muuttuvaa. Miettinyt paljon omaa ja ihmisluonnetta yleensä sekä halua ja haluttomuutta muutoksiin.
Löysin nimittäin vanhan päiväkirjani. Tai ei se oikeastaan ole päiväkirja, vaan kirja, jonka olen nimennyt Ajatuksia-kirjaksi. Sen sisältä löytyy perinteistä päiväkirjakirjoitusta, runojani ja kuvakollaaseja leikatuista kuvista ja omia kuvitusaiheita runoihini. Kaikenlaista elämän, ympäristön, itseä kiinnostavien aiheiden ja itsen pohdintaa. Ajatuksia kolmenkymmenen vuoden takaa: nuoria, naiiveja, tunteellisia, mutta myös älykkäitä! Hyvä, nuori minä!
Jatka lukemista ”Uuden alku – vai paluu kultasateeseen?”
Mieli lepää Vanhalinnan historian sylissä
Syntyperäisenä turkulaisena minulla on moniakin paikkoja Turun seudulla, joita voisi kutsua lempipaikoiksi. Tai kutsuuko niitä sitten sielunmaisemiksi, ankkuripaikoiksi, maadotuspaikoiksi -riippuu varmaan mielentilasta ja hetkestä. Yhtä kaikki, sellaisiin paikkoihin on hyvä etsiytyä hakemaan pysyvyyttä, tuntemaan jalat tukevasti maassa. Paikat ovat ja pysyvät, niihin eivät pienet maailman heilahtelut vaikuta. Yksi näistä paikoista on Liedon Vanhalinna ympäristöineen.
Jatka lukemista ”Mieli lepää Vanhalinnan historian sylissä”
Esitys SIIRRETTY Ilon vuoteen 2021
Eilen, torstaina 3.12. iltapäivällä, minun piti istua toistamiseen Nokia-näytelmän katsomossa Turun kaupunginteatterissa. Näin ennakkoesityksen maanantaina 23.11. ja tuolloin kirjoittelin jo innoissani ylös ajatuksia ja tuntemuksia näytelmästä. En ollut ennakko-oletuksistani huolimatta pitkästynyt tai kyllästynyt, päinvastoin. Näytelmä osoittautui oikeinkin viihdyttäväksi tarinaksi, kertomukseksi, jossa rikkauksia jauhanut kalevalainen sampo pudotetaan lopulta aaltoihin. Mieleeni palautui näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälän ja ohjaaja Mikko Koukin edellinen yhteinen suursaaga, Taru sormusten herrasta. Tässäkin työssä näin yhtä onnistunutta tiivistämistä ja näkökulman valintaa.
Jatka lukemista ”Esitys SIIRRETTY Ilon vuoteen 2021”
Kahvilakeskustelu railakkaanraikkaasta Tovesta
Säästin kaikki taiteilija Tove Janssonista (1914-2001) kertovan Tove-elokuvan arvostelut varta vasten luettaviksi elokuvan katsomisen jälkeen. Hehkutusta ja kehuvia arvioita elokuvan erinomaisuudesta oli toki kantautunut korviini, mutta on aina kutkuttavaa nähdä, kohtaako taiteilijaelämänkerta valkokankaalla oman käsityksen taiteilijasta. Näinkin todella paljon eläväisemmän, rohkeamman ja herkemmän nuoren Toven kuin olin kuvitellutkaan. Pohdiskelimme näkemäämme elokuvan jälkeen kahvikupillisen äärellä ystäväni Annen kanssa.
Jatka lukemista ”Kahvilakeskustelu railakkaanraikkaasta Tovesta”
Kanttarellin opetuksia ahneelle
Sain ystävältäni yllätyslahjan. Hän lahjoitti minulle, ihan muuten vaan, ison pussillisen itse poimimiaan sieniä ja paljasti vielä kaiken kukkuraksi paikan, josta oli ne poiminut. Siellä niitä on kuulemma pilvin pimein jäljellä, suppilovahveroita. Lahja oli mielestäni käsittämättömän suuri, kuka nyt sienipaikkojaan toiselle kertoo! Se oli henkilökohtaisen luottamuksen osoitus, näin himosienestäjien kielellä tulkittuna. Ystäväni tiesi, että paikka olisi nyt lopullisesti minun valtaukseni. Minun paikkani, minun sieneni.
Jatka lukemista ”Kanttarellin opetuksia ahneelle”
Syyskuva
Täällä Turun seudulla on nyt syysloma-aika. Tänä vuonna se on tarkoittanut monille liikkumista lähiseuduilla, käymistä sellaisissa tapahtumissa, joihin uskaltaa itse turvallisesti mennä, ja ulkoilua kauniissa, kuulaassa syyssäässä.
Itse olen tälläkin viikolla opiskellut soveltavaa taidetta ja monitaiteisuutta. Opiskeluista, sisällöstä ja tarkoituksesta varmaan kerron lisää ja tarkemmin myöhemmin. Kirjoittamisen suhteen olen vähän ”himmaillut”. Jotenkin on vain tuntunut siltä, että on ollut pakko.
Jatka lukemista ”Syyskuva”
Lapsen silmin Kaipiaisen fantasiamaailmassa
Päällimmäinen ajatukseni nähtyäni keramiikkataiteilija Birger Kaipiaisen (1915-1988) näyttelyn Turun taidemuseossa oli: Tämä näyttely olisi pitänyt katsoa lapsen silmin ja lapsen olisi tämä mukava nähdä! Teokset ovat fantasiaa ruokkivia, mutta esittäviä, luonnon- ja ihmisläheisiä, herkästi tai tehokkaasti värikkäitä, koristeellisia ja selkeitä. Jos teoksia vielä saisi koskea, niiden muodot avautuisivat lisää, ja kosketuksen kautta myös näkövammaisille. (Selvyyden vuoksi: koskeminen teoksiin on kielletty!) Teen siis matkan uudelleen, lapsenomaisesti, yrittäen säilyttää sen fantasia-, satu- ja luontomaailman, jota Kaipiaisen taiteesta ajatuksiini tulvi.
Jatka lukemista ”Lapsen silmin Kaipiaisen fantasiamaailmassa”
Valoa ja toivoa taidekappelista
Kun sanat eivät riitä, taide puhuu.
”Me kaikki tarvitsemme sitä toivoa ja lohdutusta, jota täällä taideteokset, korkeuteen kohoava muoto ja luonnon läheisyys julistavat tai josta ne antavat aavistuksen.”
– Arkkipiispa Jukka Paarman puheesta Ekumeenisen taidekappelin vihkimisjuhlassa 15.5.2005
Vuosina 2004-2005 seurailin kivenheiton päästä, kun Hirvensaloon nousi yksi erikoisimmista ja mielestäni kauneimmista, uusista kirkollisista rakennuksista, Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli. Oli jännittävää katsella, miten suuret, mäntyiset liimapuukaaret vähitellen muodostivat taideteoksen ruodon, ja miten ihan lopuksi kupariset laatat rakentuivat peittämään kaiken auringossa hohtavaksi suomupeitteeksi. Syntyi Ikhthys, Kala.
Jatka lukemista ”Valoa ja toivoa taidekappelista”
Onnenhetkiä Liilin kanssa
Ketään ei ole onnelliseksi luotu vaan elämässä on onnellisia hetkiä. Jotkut huomaavat ne, jotkut taas jäävät odottamaan, koska se onni tulee ja potkaisee. Onni on pieniä jokapäiväisiä hetkiä, arjen ihmeitä. Näitä pikkuisia onnenhetkiä kannattaa ottaa talteen talven varalle.
Liili Mõtuste, 2006
Minun jokapäiväinen iloni ovat hetket Liilin kanssa! Seinälleni on ripustettu teos Siipi 1 (Tpla 21/30), jonka sain lahjaksi ja muistoksi kaksosteni syntymän jälkeen 2000-luvun alussa. Teoksessa kaksi pientä lasta lepää vierekkäin sykkyrässä linnun tai enkelin siivellä, itse voi päättää kumman. Teos on lempeän varjeluksen symboli ja kovin rakas itselleni. Oli itsestään selvää, että halusin nähdä taidegraafikko Liili Mõtusten muistonäyttelyn Onnen hetkiä. Taidegraafikko Liili Mõtuste (1950-2008) olisi tänä vuonna täyttänyt 70 vuotta.
Jatka lukemista ”Onnenhetkiä Liilin kanssa”
Kulttuurikuplia 