Maaliskuun viimeinen viikko täyttyi sattumalta kolmella teatterikäynnillä. Se alkaa olla kalenterissani jo melkein liikaa. Tänä vuonna lisääntynyt palkkatyöni työmäärä on näkynyt ja tulee näkymään omien kulttuurihetkien ja sitämyötä niistä kirjoittamisen vähenemisenä. Se on harmi, mutta nyt on ainakin hetkellisesti näin. Samalla saan aikaa miettiä, onko tällaiselle blogikirjoittamiselle vielä tarvetta ja aikaa omassa elämässäni ja ylipäänsä, vai onko aika jollekin uudelle ja toisenlaiselle.

Nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä, tiedän suorastaan janoavani niitä. Kyse ei ole pelkästään akkujen lataamisesta, kyse on halusta kuunnella omaa ääntä. Joskus hiljaisuudesta nousee ajatuksia, joskus se on vain paluuta kuulemaan itseä kaiken elämän kohinan keskellä. En mielelläni täytä elämääni millä tahansa huvilla. Nytkin mietin odotuksiani ja vastinetta odotuksilleni. Haluanko ja miksi haluan nähdä juuri nämä näytelmät? Mitä niiltä odotin? Taide liikuttaa, mutta joskus ihan toiseen suuntaan mitä odottaisi. Oliko se näissä tapauksissa hyvä vai huono asia? Minkä olisin toivonut olevan toisin?

Making of Lea, Raision teatteri

Käsikirjoitus Juha Hurme, ohjaus Katariina Salonen. Näin teoksen kutsuvieraana ensi-illassa lauantaina 25.3. Kiitos kutsusta Raision teatteri.

Minua kiehtoo ajatus siitä, että voisin matkustaa ajassa taaksepäin näkemään jotain omassa ajassaan uutta ja mullistavaa, kuten tässä suomalaisen teatterin syntyä ja Aleksis Kiven Lea-näytelmän ensiesitystä. Lean kantaesitys oli Helsingissä toukokuussa 1869. En ole nähnyt Juha Hurmeen ohjaamana Nälkäteatterin Aleksis Kiven Leaa, tai KOM-teatterin esityksenä tätä Lea-näytelmän valmistelusta kertovaa Making of Lea -komediaa. Nyt Making of Lea tuotiin näyttämölle harrastajateatterin voimin, mikä sopi oivallisesti näytelmän ajankuvaan. Ennen kuin ammatillisuutta päästään hiomaan, on sen synnyttävä asiasta innostuneitten ihmisten käsissä kansallisesti, paikallisesti ja kielellisesti. Olin odottanut tätä versiota näytelmästä ja ilman kutsuakin olisin mennyt sen katsomaan. Se tuntui jo valmiiksi kiehtovan ja virkistävän erilaiselta. ”Peevelinmoinen komedia” -mainoslause sai odottamaan jotain hieman vinksallaan olevaa ja räkäisesti nauravaa.

Näytelmä olikin hulvaton oikean historian, fiktion ja nykyajan sekoitus! Varsinainen markkinatori erilaisine hahmoineen. Siinä mielessä se täytti odotukseni täysin. Osaan Lean juonen pääpiirteissään, enkä ollut ennalta tutustunut tähän näytelmään. Olisi ehkä pitänyt terästää tietoa molemmista. Arvelen, että olisin nauttinut enemmän, jos minulla olisi ollut enemmän tietoa oikeista historian henkilöistä, kuten teatterin taustahenkilöistä, Bergbomin sisarista Emelie Bergbomista (Hanna Mehto) ja Karl Bergbomista (Jarmo Mäkinen) sekä näyttelijä Charlotte Raasta (Tapio Oksala). Aleksis Kiven ja August Ahlqvistin sekä Agathon Meurmanin kirjalliset ristiriidat ovat historiasta tuttuja. Nyt kipuilin ja hapuilin pitkin matkaa faktan ja fiktion välimaastossa. Mietin, mikä roolihahmoissakin oli fiktiivistä, mikä todenmukaista.

Jos itse tekstin tasojen seuraaminen oli kimuranttia, ennenkokematonta ja -näkemätöntä itselleni, antoi roolitöiden selkeys selkärankaa, johon nojata. Alun pitkä ja taidokas saksankielinen monologi sai (vain saksan alkeiskurssin käyneen) kielipääni terästäytymään. Parantavia vesiä kaupannut ”lääkäri” Friedrich Everth (Erica Selin) lasketteli saksaa kuin vettä vaan. Jos tiedossa on kielten iloittelua, olen valmis! Harmi, että siinä kohtaa sain pettyä. Olisin toivonut ruotsia ja ranskaa enemmänkin. Ja missä oli autonomian ajan venäjä?! Käännöskone-rooli käänsi kaiken näytelmässä ehkä liikaakin suomeksi ja hävitti monikulttuurisuutta ymmärrettävyyden tieltä.

Näyttelijätyöstä nautin kautta linjan, ja erityisesti koomisen liioitelluista Ismo Reunamon Alexis ”Stena” Stenvallin kirjailijarenttureppanasta ja Tapio Oksalan herkäneteerisestä Charlotte Raasta. Myös Hanna Mehdon näyttelemä ponteva Emelie Bergbom jäi mieleen. Tällaista minnacanthmaista jämäkkyyttä ehkä teatterin synnyttämisessä todella tarvittiin! Toivoin laajemmin ajan kulttuuri-ilmapiirin kuvausta ja sitä tarjosivat Kiven kritisoijat Ahlqvist (Veera Rötkönen) ja Meurman (Tiina Uusitupa). Suomalaisten ylioppilaiden yhteisnumero oli kerrassaan mainio!

Näytelmästä jäi peevelinmoisen touhukas ja hupaisa olo. ”Sikahyvä bisnes! -Teatteri!”

Raision teatterin esittely Making of Lea -näytelmästä

Ilman sinua, Turun Kaupunginteatteri

Käsikirjoitus ja ohjaus Satu Rasila. Pieni näyttämö, tiistai 28.3.

Olen nähnyt lähes kaikki Satu Rasilan Turussa esitetyt näytelmät; käsikirjoitukset tai ohjaukset. Erityisesti mieleeni on jäänyt pitkästä avioliitosta ja katoavasta muistista kertova Katoava maa, jonka harjoituksia sain seurata. Näin sen myös useamman kerran kirjoittaessani Turun Kaupunginteatterin Kotikriitikot-blogiin. Tämä Ilman sinua lienee muodostumassa olevan avioliittotrilogian keskimmäinen osa. Rasilan teoksissa näkyy tinkimätön taustatyö, onnistunut dialogi, syvällisyys ja toisaalta kupliva huumori. Myös musikaalit ja musiikkinäytelmät ovat olleet mieleeni (Kakola, Seili, Tamara, Varissuo). Työryhmät ovat päässeet useastikin kaikin puolin nautittavaan lopputulokseen.

Kuitenkin tämän teoksen kohdalla, tiistai-illalla pitkän päivän jälkeen, suljin silmäni ja mietin, miksi tämä on tuotu kuunnelmasta näytelmäksi. Odotin vahvaa dialogia ja sen sain. Mutta sen olisin ehkä saanut kuunnelmassakin. Harmittaa, että en ole kuullut kuunnelmaa Neljä! , joka on ”tarina kahdesta avioliitosta, neljästä ihmisestä, jotka uskottomuus muuttaa”. Nuoren naisen ja vanhemman miehen suhde, Johannan ja Panun suhde. Visuaalisuus erottaa kuunnelmaa ja näytelmää. Ja onneksi visuaalisuudella ei tässä ollut peitetty tekstiä. Lavastus oli lähes niukin näkemäni ikinä, mutta riittävä, ja valoilla esitettiin, kohdennettiin ja häivytettiin juuri se tarpeellinen (Jani Uljas, Jarmo Esko). Ihmissuhteiden verkko punoutui neljän henkilön välille. Kun joku tai jotkut olivat valokeilassa, elivät toiset elämäänsä taustalla. Tai miettivät, pohtivat, odottivat… Missään kohtaa katsoja ei päässyt unohtamaan, että yhden ihmisen tekemisillä on vaikutusta muihin ihmissuhteiden verkostossa.

Jokin minua kuitenkin häiritsi. Jonkinlainen kapea-alaisuus tai henkilöiden stereotyyppistyminen valmiiksi ja/tai oman katseeni alla se oli; elämännälkäinen Johanna, perusisä Patrik, menestyjä Panu ja älykkö Mari (Sonja Pajunoja, Eino Heiskanen, Mikko Kouki ja Minna Hämäläinen). Ja lähinnä päähenkilöiden tunteita vastaanottava tai kanavoiva Ulla Reinikainen terapeutin-kirjastovirkailijan-myyjän rooleissaan. Koko näytelmän ajan minua häiritsi myös se, että omasta mielestäni Johanna ja Panu olivat se ”hyvä pari” (vaikka mielummin olisin ottanut hyväksi pääpariksi nuoren miehen ja vanhemman naisen!), Patrik nössö ja Mari tiukkapipo. Ja tämä mielikuvani ei näytelmän kuluessa muuttunut.

Dialogi oli tavallista kieltä, tavallista kipuilua, josta niin minä kuin moni muukin löytää itsensä, jopa samoin sanoin. Mutta jos ihminen itselleen sallii, hän ei ole yhden roolin vanki eikä toisiakaan sellaiseen aseta. Olisin toivonut henkilöiden puhuvan itsestään enemmän myös suhteessa toisiinsa ja miettivän suhteitaan. Mutta ei. Näytelmä meni kuten meni. Henkilöt oksensivat omat pahat olonsa. Ja hienosti oksensivatkin! Juuri se mikä minua ärsytti, olikin hyvää: roolityön pysyminen tietyissä raameissa, ärsyttävissä raameissa. Mutta kuitenkin jokin ja joku liikahti, jotain taas ei. Ja muutoksesta ja pysyvyydestä tässä viime kädessä olikin kyse. Ehkä itseäni ärsyttikin se, että en saanut olla se terapeutti auttamassa muutokseen, kysymässä ”Miltä tuntuu?” ja ojentamassa ratkaisun avaimia.

Ehkä Ilman sinua onkin Ilman minua. Minä itse, näe minut. Koin, että muutos oli ollut käynnissä päähenkilöiden sisällä jo ennen Johannan ja Panun suhdetta. Ja muutos jatkui. Tämä oli vain hetken tuokiopala näiden ihmisten elämästä. Mutta ilman minua, ilman itsensä tuntemista ei sinullakaan ole merkitystä. Sitä tämä näytelmä kyllä osoitti.

Turun Kaupunginteatterin esittely Ilman sinua -näytelmästä

Dracula, Åbo Svenska Teater

Käsikirjoitus ja ohjaus Susanna Airaksinen. Pohjautuu Bram Stokerin romaaniin vuodelta 1897. Näin teoksen torstaina 30.3.

ÅST:n Draculan esityskausi alkaa olla kohtapuolin paketissa ja tässä torstai-illan näytöksessä olikin jo mukavasti tilaa. Tai omasta mielestäni siinä määrin liikaa, että näyttelijät pääsivät turhankin lähelle. Ehkä tämä ei välttämättä ole se näytelmä, jossa haluan niin käyvän, maskeeraus onnistui aivan riittävästi kauhistuttamaan (Sabina Segerström). Muistan syksyllä usean tutun kehuneen ja suositelleen minulle näytelmää nimenomaan onnistuneen visuaalisuuden ja musiikin vuoksi. Aiheena kauhu ja kauhuromantiikka ei ole niitä itseäni eniten kiehtovia, ja siksi käynti on jäänyt. Mutta ehdottomasti kannatti käydä ja juuri edellämainittujen vuoksi!

Päätarinat, jotka tätä välillä sekavaakin kokonaisuutta kannattelivat, olivat Mina (Marika Westerling) ja Jonathan Harkerin (Aaro Wichmann) sekä Lucyn (Tuuli Heinonen) kohtaloiden tarina suhteessa Draculaan (Riko Eklundh). Juoniseloste on hyvä apuväline polveilevan ja jonkun verran sekavan tarinan seuraamiseksi ja auttaa ennalta, jos ruotsi on ruosteessa tai ei halua katsoa tekstitystä. Ei, kielikynnystä ei ole, pelätä ei kannata (paitsi vampyyreja). Ja suosittelen kylpemään ruotsissa.

Kun on tottunut Turun Kaupunginteatterin huimiin täyden kympin silmänruokaa tarjoaviin Tolkieneihin, on kynnys kehua aika korkealla. Mutta kyllä tämä oli kaunis teos! Suuria ja pienempiä herkkuja oli lukuisia. Lavastukselle ja monipuoliselle valaistukselle pisteet (Anders Karls ja Antti Niitemaa)! En aiemmin ole kokenut ÅST:n tilan käyttöä näin laajasti. Purjehduskohtauksessa Transilvaniasta Englantiin kankaiden käyttö purjeina levittäytyi teatterisaliin ja koko teatteri tuntui lepattavan tuulessa. Huimaa! Varjoteatterikohtaus toi keveyttä kallonporauskohtaukseen, joka muuten olisi ollut…hmm… raskas. Ainoan aidon pelonpuistatuksen koin, kun eri puolilla teatterissa kuului kuiskauksia ja ovet kolisivat. Siinä hetkessä uskoin kyllä oopperan ja kaikkien teatteritalojen kummituksiin!

Pienempiä makupaloja löytyi vaikka kuinka paljon! Pidin erityisesti lavastuksen korkeista metallitorneista, joissa valaistus leikki kauniisti. Ne kätkivät ja samalla läpäisivät. Arkku toimi ehtana maamerkkinä vampyyriromantiikasta. Kaikenlaisia toimivia ratkaisuja oli paljonkin. Hevosvaunut oli toteutettu hienosti koreografian ja musiikin yhteistyönä, Lucyn katoaminen näytelmän lopussa ja yhtäkkinen ilmestyminen toisaalla yllätti mukavasti, verihiutaleet toimivat (vaikka muistuttivat Maijalan Seitsemästä veljeksestä) etc. etc.

Menemättä tarkemmin juonenkäänteisiin, olisin kaivannut joidenkin rönsyjen karsimista ja tyylillistä tarkentamista. Nyt makeutta oli mahan täydeltä ja överistikin. Olisin itse halunnut Draculan vielä suuremmin keskiöön, sikseen ylväs, arveluttava, mutta samalla houkuttelevan jännittävä ilmestys Riko Eklundhin Dracula oli. Myös Marika Westerlingin Minalle olisin suonut enemmän soolonumeroita, hänen äänensä soi kirkkaana ja lumoavan kuulaana. Kaikkiaan ensemble teki tuona iltana laatutyötä, paikkauksesta huolimatta.

Ja sitten se musiikki! Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa Jonathan tapaa Draculan hänen linnassaan illallisella. Siinä koin näyttämökuvan ja musiikin puhuvan saumattomasti samaa kieltä. Itseäni ärsytti, että en nähnyt orkesteria, kun kerrankin jotain vähän extrampaa soitinvalikoimaa! Jos jotain olisin muuttanut, niin tuonut orkesterin enemmän näkyväksi elementiksi näytelmään, vaikka Draculan linnan orkesterina juuri em. kohtaan. Vaikka korvamatoa ei illasta jäänytkään, koin musiikin olevan suurta, musikaalimitat täyttävää, riittävän menevää sekä sopivan draculamaisen karmivaa. Viimeksi olen saanut nauttia yhtä mielenkiintoisesta näytelmän musiikkiannista Turun Kaupunginteatterin Kybersielut-näytelmässä. Nyt oli onni saada nauttia tästä omintakeisesta ja kokonaisvaltaisesta Kari Mäkirannan musiikkinäkemyksestä (kapellimestari, säveltäjä, äänisuunnittelija, keyboard) ja erityisaplodit ansaitsevien muusikoiden työstä (Kimmo Gröhn, Teemu Mastovaara, Rasmus Puranen).

Kaiken runsauden keskellä pidin sanomasta, joka Draculaan kätkeytyy. Haluatko elää ikuisesti? Vai haluatko oikeasti elää sen hetken, joka sinulle on suotu? ”Gläd dig, du som lever.”

Åbo Svenska Teaternin esittely Dracula-näytelmästä

Artikkelin pääkuva on kuvakooste seuraavien kuvaajien kuvista: ylinnä Urpo Helenius/ Raision teatteri, keskellä Otto-Ville Väätäinen /Turun Kaupunginteatteri ja alinna Robert Seger /Åbo Svenska Teater