Uudenvuoden aaton voisi huonomminkin viettää kuin Paimion teatterissa katsomassa ja kuuntelemassa Finnhits – tarinoita mikin takaa -esitystä. Kun Paimion teatterin hallituksen puheenjohtaja Mira Lattu kutsui esityksen jälkeen työryhmää lavalle, hän totesi teatteriperheen saaneen taas uusia jäseniä tämän esityksen myötä. Esityksen valmistaminen hioo yhteen erilaisia ihmisiä, joilla on sama päämäärä – tehdä hyvä esitys, olipa sitten kyse ammattilaisista tai harrastajista. Paimion teatteri mainostaa olevansa laadukas ja vireä harrastajateatteri, ja vireydestä kyllä ovat kertoneet viimeiset näkemäni esityksetkin. Kesäteatterin Nunnia ja konnia sekä lapsi- ja nuorisoteatterin Tähkäpää todistivat sloganin paikkansapitävyyttä, nyt pääsin vuoden sisällä näkemään jo kolmannen esityksen.
Lueskelin joulun aikaan Kari Hotakaisen novellikokoelmaa Finnhits (2007), johon esitys pohjautuu. Samalla mieleen pukkasi väkisinkin kirjailija Hotakainen itse ohjelmasta Pitääkö olla huolissaan? Ohjelma on ollut yksi harvoja, joita olen televisiosta jaksanut enää seurata. Hotakaisen(kin) ”ratkaisut” ihmisten esittämiin ongelmiin ovat yleensä olleet, hmm… comme ci, comme ça, vähän niin ja tai näin, surulliseniloisia tai iloisensurullisia. Ratkaisunsa hän on pyrkinyt antamaan vakavalla naamalla, mutta nauru on usein tunkenut pokerinaaman takaa esiin. Hotakainen on tarjoillut yleensä laveaa otetta elämään ja sen käänteisiin: kyllä se elämän tarkoitus sieltä priiman ja paskan väliltä löytyy, ja varmasti täynnä sattumia. Kuten Finnhitsien Maire neuvoo:
Negatiiviset antavat maailmasta yhtä yksipuolisen kuvan kuin positiiviset. Heidän väliinsä kiilaa kaikki onnettomuudet läpikäynyt Maire, jonka mielestä elämä on epäoikeudenmukainen ja kiinnostava. Hän kuuluu Amnestyyn, Marttoihin ja Avantouimareihin. Hän kuuntelee Kikkaa, Bachia ja minua. Tapasimme henkilökohtaisessa velkasaneerauksessa. Otin hänet ohjelmaan, hän otti minut elämään. Tuosta päivästä lähtien olen ottanut elämän vastaan lajittelemattomana sekajätteenä, jossa hyvä ja paha ja muut tilpehöörit ovat sekoittuneet niin, ettei siitä ota selvää piru eikä piispa. Maire aina sanoo: kulta, ole iloinen, siinä on kaikki.
15 vuoden jälkeenkin Hotakaisen tarinat puhuvat ajattomalla otteella ja tummanpuhuvalla alleviivauksella tavallisista suomalaisista, mutta tuuttaavat kohtaloita ääneen lempeydellä ja totuuden tai jonkunmoisen puolitotuuden torvella. Ihmissuhteiden kiemurat saavat raamit puolen sivun pituisissa tiiviissä, jopa aforistisen lyhyissä tarinapaketeissa, joissa jokainen sana merkitsee. Millaisia dramaturgisia ratkaisuja pitää tehdä, jotta tällaiset minielämäntarinat saa siirrettyä karaokebaarin henkilögallerian suuhun ja musiikin sitomaksi paketiksi, kyselin mielessäni kirjan luettuani.
Sakari Kirjavaisen dramaturgiassa karaokebaari, paimiolaisten Pub Rastipaja, luo risteyskohdan sekalaisen sakin kohtaamisille, jotka puhuvat hotakaista. Ympäristö on elävää elämää: pubissa juoman ääressä ollaan tasa-arvoisia, heitetään oma tarina ilmoille promillejen saattamana, hetken mielijohteesta, ilman kummoisempaa kauniin keskustelun loogisesti etenevää kaarta. Kyseessä on todella tarinoita, useita pieniä tarinoita, mikin takaa. Tähän ympäristöön Hotakaisen lyhyys, ironinen nasevuus ja tarinasta toiseen poukkoilevuus istuu. Tarinoita jakavat vuorotellen pääkertojat, pubinpitäjä Mira (Hanna Huhtala), karaokeisäntä Juhis (Jere Saaristo) ja erityisesti kantikset Seija (Marjut Ruusumo), Jorma (Anton Simolin), Lissu (Hanna Suomi), Kale (Harri Vuorela) ja Minna (Nana Väätäjä). Heidän lisäkseen näytelmässä nähdään lukuisia sivuhahmoja, joihin pujahdetaan sujuvasti peruukkia tai päähinettä vaihtamalla. Timo Tirrin ohjaamana jokainen tyyppi on sopivasti omanlaisensa persoona, mutta roolin vaihto toisentyyppiseksi onnistuu näiltä näyttelijöiltä.
Pidin hyvänä ratkaisuna lavastuksen moniportaisuutta. Sen ansiosta karaokelle saatiin oma, nostetta antava estradinsa ja nopeat leikkaukset hahmojen ja tarinoiden välillä tulivat yleisölle ymmärrettävämmiksi ja sijoiteltiin mielenkiintoisesti eri puolille ja korkeuksille näyttämöä. Muuten ympäristö ei visuaalisuudella koreillut, mikä kaiketi oli karuhkon perusbaariympäristön tarkoituskin. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin peilipallon pyörintää ;), joka olisi 70-lukulaisiin diskokappaleisiin kuulunut. Lavastus olisi tarjonnut myös yhteisnumeroiden koreografioille enemmän tilaa ja niitä olisi voinut enemmänkin levittää eri tasoille.
Musiikin taikapiiri on sen kyvyssä vedota jonnekin sisäisiin mielen kerroksiimme, historiaan ja yhteiseen ihmisyyteen. Jokainen voi kokea kappaleet, suomihititkin, omalla tavallaan, inhon ja rakkauden väliltä ja omaa historiaansa vasten. Omalle ikäpolvelleni Finnhits-kappaleet puhuvat myös yhteistä sukupolvikokemusta, mutta nuoremmille katsojille musiikkinumerot saattavat olla ensi kertaa kuultuja, ja yhdistyvät nimenomaan tähän esitykseen. Tuskinpa kovin moni nuoremmista kuulijoista edes tuntee Juicen kappaletta Heinolassa jyrää (1973), joka on kääntynyt tähän esitykseen sujuvasti Paimiossa jyrää. Muisteluita tai ensikerran tutustumista varten olisin toivonut kuulluista kappaleista biisilistaa ohjelman liitteeksi. Musiikillakin on tekijänsä ja hiteillä esittäjänsä. Heidät olisi pitänyt nostaa myös esiin.
Tässä näytelmässä musiikki sitoo henkilöt oman baarinsa karaokekuninkaallisiksi ja oman biisinsä kolmen minuutin tähdiksi. Karaokeympäristö antaa näytelmässä mahdollisuuden painottaa näyttelijän ilmaisua laulutekniikan kustannuksella ja hyvin antaumuksellisia esityksiä illan aikana nähtiinkin. Aidon karaoken tunnelma huokui esityksestä ja teki mieli laulaa mukana. Äänimaailmankaan luominen esitykseen ei liene ollut vaikeaa. Kyllä tuoppien kilinät ja useampi versio Aikuisesta naisesta ilman muuta kuuluvat taustalle.
Ensi-iltana saattoi varsinkin esityksen ensimmäisellä puoliajalla aistia jännityksen, joka vaikutti niin lauluihin kuin muuhunkin esiintymiseen. Musiikkinumeroista itseäni koskettivat eniten Nana Väätäjän Minnan laulama Katri Helena -versiointi Katson autiota hiekkarantaa, jossa lauluääni ja kaunis fonipainotteinen tausta soivat tasapainoisimmin yhteen, sekä ylhäältä pyörätuolissa istuneen Anton Simolinin laulama Yksinäinen Tinasotamies Hectorin Nostalgia-albumilta (1972), joka toi hyvin erilaisen ja pysäyttävän hetken menevän musiikkinäytelmän keskelle. Aina koskettava Tahroja paperilla kuultiin Kalen (Harri Vuorela) traagisuutta huokuvana tulkintana. Meneviä ja hauskoja numeroita esityksessä puolestaan riitti yllin kyllin. Itseeni vetosivat erityisesti Baccara-suomennos Yes Sir, alkaa polttaa Miran tulkintana, Seijan ja Jorman mainio suihkunumero, Grease-hitti Sinut haluan vain sekä Lissun ja lääkäri-matadorin tulisuutta uhkuva Sata kesää, tuhat yötä…
Toisella puoliajalla meno pubissa koveni ja näyttämöllä vapautui. Ei tainnut olla aihetta, jota ravintolaympäristössä ei olisi tullut käsittelyyn. Rakastumiset, avioliitot, erot, surut, sairaudet, vanheneminen, kuolemakin. Mutta Finnhits- tarinoita mikin takaa on kuitenkin oodi elämälle ja musiikille, ilonpidolle arjen keskellä ja siitä huolimatta. Laula ja naura, sanoisin minä. Hotakaisen suulla näin:
Elä niin, ettei kivet jää kääntämättä eikä lammet uimatta. Sivuille älä vilkuile, mutta kutsu se naapuri kuitenkin kahveelle. Paukase huolet ulos, mutta suurin suru vetäse sisään, säästä se pienemmälle sakille. Osta vain kalliita työkaluja ja vaatteita. Jumalaan usko, mutta älä aina. Ei kukaan sentapasesta lääppimisestä tykkää. Merta pelkää, älä ihmisiä, pottumuusilla ne kaikki käy. Pidä kuolema mielessä, älä sydämessä. Iloitse ja tanssi. Laita se videolle. Sitä on hyvä katsoa, kun jalka ei enää nouse. Näin puhui mummi vähän ennen kuolemaansa ja ojensi Pihlajanmarja-karkkipussin. Otapa nuo sille puolelle.
Lainaukset Kari Hotakaisen kirjasta Finnhits (WSOY, 2007).
Esityskuvat: Jan Sundman / Paimion teatteri
Artikkelin pääkuvassa käynnissä kappale Olen suomalainen. Vasemmalta Jorma (Anton Simolin), Minna (Nana Väätäjä), baarin emäntä Mira (Hanna Huhtala), Kale (Harri Vuorela), Seija (Marjut Ruusumo), Lissu (Hanna Suomi) ja karaokeisäntä Juhis (Jere Saaristo).
Kiitos Paimion teatterille ja esityksen työryhmälle! Sain katsoa esityksen ilmaisella lipulla.
Ohjaus Timo Tirri | Laulujen harjoitus Outi Ollila | Orkestrointi ja ääniefektit Pasi Ketola
Valosuunnittelu Jorma Tapola | Koreografiat Emmi Tiermas ja Marko Carlson
Maskeeraus Jemina Kurum | Lavastus Lassi Turve, Anton Simolin ja työryhmä
Tarpeisto Johanna Johnsson-Jalo | Puvustus Mari Mäntylä | Ääniajo Vertti Silver
Valoajo Benjamin Lehto | Julisteilme Ville Kotamäki | Tuottaja Sebastian Allén
Kulttuurikuplia 