Muinaisille illoille, kaukaiselle soitolle.

Robert Kincaidin maljapuhe

Uskon rakkauteen, suureen rakkauteen, ikuiseen rakkauteen ja elämää suurempaan rakkauteen. Hiljaiset sillat on suuri rakkauskertomus ja viiltävän koskettava rakkaustarina. Francesca ja Robert, vain neljä päivää, mutta ikuisesti. Sielunkumppanit, toisilleen tarkoitetut. Tarina on ihana, ja täysin fiktiota, vaikka toisin haluaisi uskoa.

Musikaalina Hiljaiset sillat oli itselleni ennalta tuntematon, enkä halunnut siitä mitään ennakkoon tietääkään, enkä varsinkaan kuulla. Otaksuin suuria, tunteikkaita ja vaihtoehtoisesti rakkaudentäytteisiä, intiimejä balladeja. Jos kirjaan tukeudutaan, soisi Francescan ja Robertin tanssiessa hiljaa elokuun yössä taustalla instrumentaalinumero, mielellään Kuolleet lehdet. Teos oli itselleni tuttu useaan kertaan luettuna Robert James Wallerin romaanina (The Bridges of Madison County, suom. Hiljaiset sillat 1992) sekä Meryll Streepin ja Clint Eastwoodin tähdittämänä elokuvana. Muistutin itselleni, että musikaali, jonka teksti on Marsha Normanin ja Tony-palkinnoin palkittu sävellys ja orkestraatio Jason Robert Brownin, on oma teoksensa, joka käyttää eri keinoja ja painotuksia kuin elokuva tai näytelmä.

Musikaalin jälkeen pohdiskelinkin, mitä katsoin kun katsoin esitystä. Lähtökohtani oli tulla avoimin mielin ja työntää taka-alalle sekä kirja että elokuva. Samaa suosittelen muillekin. Kirjaa oli tosin pakko silmäillä ihan sen takia, että muistaisin, mihin käsikirjoitus pohjautuu. Taas kerran loin itselleni Robertin ja Francescan. He eivät olleet elokuvasta, vaan ihan omat mieleni ja kirjan yhdistämät luomukset. En tullut katsomaan elokuvan toisintoa enkä näyttelijäkopioita, se oli varmaa. Mutta mutta… oma mieleni oli luonut niin vahvat kuvat päähenkilöistä kirjan pohjalta, että niistä oli vaikea päästä irti, myönnetään. Parasta olisi siis tulla katsomaan ilman, että tietää koko teoksesta ennakolta mitään. Nuorille katsojille se varmasti onnistuukin.

Odotin suurta, tunteikasta näyttämön rakkaustarinaa. Väliajalla tunnelmani olivat kovinkin ristiriitaiset. Kaipasin kirjan ihanaa rakennetta, jossa kaunis tarina avautuu äidin kuoleman jälkeen lapsille yllättäen ja Robert Kincaidin viimeiset hetket paljastuvat mustan tenorifonisti John Nighthawk Cummingsin kautta. Musikaaliversio tukeutui enemmän Francescan (Anna-Maija Jalkanen) ja Robertin (Jonas Saari) suhteeseen. Käsikirjoituksessa rakkaustarinan taustatilanne ja muut läheiset ihmiset saivat myös suuremman roolin. Francescan syntyperä italialaisena ja maahanmuuttajapuolisona, puhelinsoitot maatalousnäyttelyssä olevan Richard-puolison (Stefan Karlsson) kanssa, lasten riitely, Robertin entinen puoliso Marian (Reeta Vestman) ja Marge-naapuri (Kirsi Tarvainen) luotiin näkyviksi ja toimiviksi osiksi kokonaisuutta. Toiminnan kannalta oli oikein, että näitä tilanteita tehtiin eläviksi. Mutta kaipasin kuitenkin paljon lisää rakkauden tunnelmaa, sisäisen puheen sanoitusta, kipinää ja liekkejä, jotka syttyivät Francescan ja Robertin välille. Ehkä tunnelma ei vain noussut parvelle, josta näin esityksen. Tämä olisi pitänyt nähdä lähempää, jotta hienovarainen ilmeikkyys olisi välittynyt. Toisaalta, kun Robert esitteli innoissaan valon merkitystä valokuvaamiselle, oltiin kirjan ja käsikirjoituksen yhtymäkohdan ytimessä, siinä henkilö tuntui rakentuvan rakastettavaksi, asiastaan innostuneeksi matkalaiseksi, jonka innokkuus saavutti minutkin.

Francesca ei sanonut mitään, ihmetteli vain miestä jolle näytti olevan tärkeää erottaa toisistaan laidun ja niitty, joka innostui taivaan väristä, joka kirjoitti vähän runoja muttei juurikaan proosaa. Joka soitti kitaraa, ansaitsi elantonsa kuvilla ja kantoi työkaluja repussa. Joka näytti tuulelta. Ja liikkui kuin tuuli. Oli kenties syntynyt siitä.

Hiljaiset sillat on elämää suuremman rakkauden tarina ja kertomus valinnan vaikeudesta. Mietin, ovatko valinnat – rakkauden valinnat tai valinnat ylipäänsä – nykyäänkään helpompia, vaikka aika ja yhteiskunta ympärillä on toinen. Francesca oli maahanmuuttaja, nainen ja perheenäiti pienellä yhdysvaltalaispaikkakunnalla 60-luvulla. Ovatko yksilölliset valinnat nykyään hyväksyttävämpiä? Tarvitseeko enää vastuun kantamisen vuoksi tai yhteisöstä syrjäyttämisen pelossa luopua omista, radikaaleistakaan valinnoista? Edelleen voi kuitenkin toimia kuten Francesca: ajatella yhteistä etua ennen omaansa, olla viimeiseen asti vastuuntuntoinen. Ja ehkä sittenkin pelätä muutosta jossain sisimmässään.

Robert, en ole vielä lopettanut. Jos nostaisit minut syliisi, kantaisit autoosi ja pakottaisit minut mukaasi, en hiiskahtaisi valituksen sanaa. Voisit tehdä saman vain puhumalla minulle. Mutta en usko että teet. Siihen olet liian herkkä, tajuat tunteeni liian hyvin. Ja vastuuntunto pitää minut täällä.

Musikaalin musiikki ei valitettavasti noussut top 10-sarjaani, siitä ei jäänyt edes korvamatoa (mikä yleensä tapahtuu). Musiikkidramaturgia kertoi kyllä tarinaa, mutta itse musiikki ei puhutellut, se jäi omiin korviini hajanaiseksi. Kauniita kohtia ja teemoja, joiden olisi toivonut täydentyvän ja kasvavan suuremmiksi, oli kyllä runsain mitoin. Alun soolosello muistutti J.S.Bachin soolosellosarjoista ja loi ilmapiiri yksinäisyydelle ja yksinäiselle, henkilökohtaiselle valinnalle. Erityisesti pidin juuri selloteemasta ja varsinkin alussa, kun sen ympärille koostui suurempi orkesteri. Orkestrointi ja sovitus oli jopa itse sävellystä parempi. Francescan taustasta muistuttivat italialaistyyppiset kansanlaulunomaiset katkelmat. Duetto Luokses oon matkannut aina saavutti jotain sellaista, mitä odotinkin; rakkauden tiivistymää musiikin keinoin ja sulautumista yhdeksi musiikin mukana. Liikaa paatoksellisuutta torjui mukavasti country-meininki toisen näytöksen alussa, vaikka itseni se karkoitti vielä kauemmas pääparin tunnelmista. Lievä arki-illan uneliaisuus kaikkosi tanssillisen ja menevämmän kohtauksen myötä. Laulullisesti musikaali oli naisten äänten juhlaa. Anna-Maija Jalkanen, Reeta Vestman ja Kirsi Tarvainen loistivat äänellisesti ja tulkitsivat soolonumeronsa antaumuksella. Ja tässäkään ei tarvitsisi sitä enää sanoa, mutta sanonpa: musikaaliosaajien taso on nykyään aivan huikea! Olipa ykkös-, kakkos- tai jopa kolmosmiehitys, elämys on taattu. Huomasin kuitenkin flunssakauden keskellä jännittäväni miesten äänien puolesta, tuttuja ääniä olen kuullut paremmassakin vedossa. Kaikkien epävarmuus- ja muutostekijöiden keskellä show goes on.

Yllättäen kaikkein kauneimmaksi ja onnistuneimmaksi elementiksi osoittautui musikaalin visuaalisuus: valojen, projisointien ja lavastuksen kokonaisuus. En osannut odottaa sen kauneutta valokuvien perusteella. Valo ja kuva todella eli tässä musikaalissa. Miten voikin musta näyttämö tuntua yhtäkkiä niin täydeltä heijastuksin, aamun usva sarastaa täydellisesti valojen muuttuessa, sodanaikainen Napoli tai hampurilaisravintola tuntua aidolta! Kun näihin vielä lisää äänimaailman lintujen laulua, hampurilaisravintolan hälyä tai – kaikkein merkittävintä – kellon tikitystä kodin keittiössä, tarina eli ympäristössä, jossa se tuntui ulkoisilta puitteiltaankin houkuttelevan mahdolliselta. Parven katsomo tuntui oikein oivalliselta paikalta katsoa ja nähdä koko tämä silmille ja korville nautinnollinen kokonaisuus, vaikka sinne ei välittynyt se intiimiys, jonka olisi toivonut välittyvän.

-Sinä siis teet kuvia etkä ota niitä?
-Niin. Tai niin ainakin ajattelen. Se on ero sunnuntaikuvaajien ja ammatikseen kuvaavien välillä. Kunhan olen työni tehnyt se silta jonka päivällä näimme ei näytä siltä kuin odotit. Olen tehnyt siitä oman luomukseni valitsemalla tietyn objektiivin tai kuvakulman, sommittelemalla kuvan tai luultavimmin yhdistämällä nuo konstit.

Vaikka tässä vaikerran musikaalin koskettamattomuutta, niin yllätyksiä tapahtuu. Olin jo luovuttanut, tämä musikaali ei ilmeisesti suuremmin ole minua varten. Joskus näinkin. Kun Francescan viimeisen valinnan mahdollisuuden hetki koittaa, ei hän pitele musikaalissa auton ovenkahvaa rystyset valkeina kuten elokuvassa. Mutta valinnan hetken kohtaus on toteutettu aivan käsittämättömän kauniisti ja puhuttelevasti! Mahdollinen tulevaisuus näyttäytyy ja pakenee. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani. Vieressä istunut mies kääntyi puoleeni katsomaan, onko kaikki hyvin. Ja itku vain jatkui. Ajoin autollani pois teatterilta, pois keskustasta ja itkin. Ehkä joku odotus sittenkin täyttyi, samastuminen saavutti kulminaatiopisteen, omat elämänvalinnat kolaroivat esityksen kanssa…Tältäkö Robert Kincaidistä tai Francescasta tuntui? En tiedä. Taiteella on kyky yllättää.

Vaikka emme ikinä enää puhuneet keskenämme, välillämme säilyi niin tiukka side kuin kahden ihmisen välillä on mahdollista olla. En löydä sanoja ilmaisemaan tätä kunnolla. Hän sanoi sen parhaiten sanoessaan että olimme lakanneet olemasta erillisiä olentoja, että meistä sen sijaan oli tullut kolmas, meidän kahden muodostama olento. Kumpikaan meistä ei ollut olemassa tästä olennosta riippumatta. Ja se olento jäi harhailemaan.

Francescan kuvausta hänen ja Robertin suhteesta, kirjeestä lapsille Carolynille ja Michaelille 7.1.1987

Kincaid kuiskasi Francescalle: Yhden asian voin sanoa, yhden vain – en ikinä sano sitä toiste, en kenellekään muulle ja pyydän että muistaisit sen: Tässä epävarmuuden universumissa tällaisen varmuuden saavuttaa vain kerran, ei useammin, vaikka eläisi kuinka monta elämää.

Sain katsoa esityksen ilmaisella bloggaajalipulla, kiitos !

Turun Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat -musikaalin esittely

Musikaalin tekijät keskiviikkona 26.10.2022:

Kapellimestari: Aleksi Laukkonen

Francesca: Anna-Maija Jalkanen

Robert Kincaid: Jonas Saari

Richard ”Bud” Johnson, Francescan aviomies: Stefan Karlsson

Michael, Francescan ja Budin poika: Peter Nyberg

Carolyn, Francescan ja Budin tytär: Linda Hämäläinen

Marge: Kirsi Tarvainen

Charlie: Lasse Pajunen

Marian: Reeta Vestman

Ensemble: Julius Martikainen, Marika Huomolin, Sonja Pajunoja

Teksti: Marsha Norman; Sävellys ja sanoitus: Jason Robert Brown; Alkuperäisteos: Robert James Waller;
Laulujen suomennos Hanna Kaila; Tekstin suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus: Samuel Harjanne;
Kapellimestari ja musiikin harjoituttaja: Eeva Kontu
Koreografia: Osku Heiskanen
Lavastussuunnittelu: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tiina Valkama
Naamioinnin suunnittelu: Jessica Rosenberg ja Petriina Suomela
Äänisuunnittelu: Iiro Laakso
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen, Turun kaupunginteatterin kuvapankki. Kuvissa Francascan roolissa Maria Ylipää.

Lainaukset: Hiljaiset sillat -romaani, sivuilta 69, 65, 116-117, 57, 155.