Suurin onni elämässä on vakuuttuneisuus siitä, että meitä rakastetaan meidän itsemme tähden, tai pikemminkin siitä huolimatta. -Victor Hugo (1802-1885)
Jotenkin ne vain kietoutuivat mielessäni yhteen, nämä kaksi elokuvaa: Kaikkea hyvää, Leo Grande ja Rakkaani merikapteeni. Ne olivat ikään kuin samassa sammiossa, ja vähitellen erottui kerroksia, saostui samoja aineksia kumpaisestakin. Teemat ja elokuvat puhelivat toisilleen elämän ihanuudesta ja sen kipukohdista. Ja rakkaudesta, monisävyisestä rakkaudesta.
Kaikkea hyvää, Leo Grande yhteen lauseeseen kiteytettynä on Nancyn (Emma Thompson) matka itseen, itsensä hyväksymiseen ja terveellä tavalla itseensä rakastumiseen. Maksetuksi oppaaksi matkalleen hän on valinnut Leo Granden (Daryl McCormack), joka on huomattavasti enemmän care worker kuin sex worker. Suhde on kuitenkin enemmän vastavuoroinen kuin yksipuolinen, ja Leokin löytää Nancyn avulla ratkaisun ongelmatilanteeseensa.
Rakkaani merikapteeni on yhtä paljon kuvaus uudesta rakkaudesta, joka ei tunne ikärajoja ja voi osua kohdalle elämän loppumetreillä, kuin aikuisen lapsen kipeistä lapsuusmuistoista ja rakkauden antamisesta tälle sisäiselle lapselle. Jörö, jurottava merikapteeni Howard (James Cosmo) löytää vähitellen ja virheiden kautta saman sävelen hänelle kodin hengettäreksi palkatun Annien (Bríd Brennan) kanssa. Aikuisten rakkaus sykkii hiljaista ja vankkumatonta lämpöä, mutta eletty ja elämätön elämä ympärillä vaatii käsittelyä ennen elokuvan päättävää Howardin viimeistä matkaa. Howardin tyttären (Catherine Walker) suhde menneeseen lapsuuteen äidin hoitajana, kipuileminen terapiassa, parisuhteessa ja työelämässä sekä hylkäämiskokemusten nousu pintaan isän uuden suhteen myötä tuovat särmää elokuvaan. Näiden ratkaisujen odotuksen dramatiikka kantaa elokuvaa mielenkiintoisesti yhtä paljon kuin seniorirakkaus.
Molemmissa elokuvissa löytyvät välittävät, sympaattiset ihmiset. Jos jokainen seksityöläinen voisi olla yhtä syvällinen ja humaani työssään kuin Leo Grande ja jos jokaisella ikävää ihmisen luo tuntevalla olisi tuollainen rakastaja-terapeutti kuin Leo Grande, olisi maailma lähempänä psyykkisesti hyvinvoivaa, aistillista paratiisia. Neljän tapaamisen aikana Leo saa Nancyn vapautumaan yksitoikkoisen parisuhteen muiston kahleista. Hän auttaa Nancyä oppimaan itsensä hyväksymistä ja omien tarpeiden kysymista, terveempää kehosuhdetta ja ainakin viisi erilaista asentoa. ”Mikset ota sitä mitä haluat? Mitä haluat?” ovat tärkeitä kysymyksiä, joihin Nancy etsii vastauksia. Elokuvan kaunein kohta on mielestäni, kun Leo puhuu asiakkaistaan ja siitä miten ihmisten tarpeet ovat erilaisia. Kun Nancy ja Leo puhuvat siitä, pitäisikö seksi taata kaikille, alan jo ylistää Katy Brandin älykästä käsikirjoitusta.
Kirsi Vikmanin ja Jimmy Karlssonin käsikirjoitus tuo Annien hiljaisesti hymyilevän lämmön ja ylenmääräisen, hienovaraisesti välittävän touhuilun jäänmurtajaksi merikarhun elämään. Kaunis tanssikohtaus The Last Great Love Song -kappaleen tahtiin saa omankin sydämen pamppailemaan. Draama tuoksuu elämän meriltä ja tuulet lyövät Irlannin kallioihin kuin myrskyt elämän kriiseissä. Koskettavin kohtaus onkin itselleni yllättäen Gracen ja Annien tapaaminen ravintolassa. Grace kertoo hakeneensa isälleen paikka hoitokodissa. Hän ihmettelee, miten Annie on saanut vanhan jäärän sydämen sulamaan. Isä on hänelle itselleen jäänyt etäiseksi. Annie miettii ja toteaa: ”Ehkä minä otan hänet sellaisena kuin hän on.” Annieltä riittää lohduttavaa rakkautta Gracellekin, kun hän on elokuvan lopussa valmis sitä vastaanottamaan. Elokuvien yhteistä kauneutta olikin uusien polkujen löytäminen. Niitä löytyi kohti omaa kehoa, elettyä ja elämätöntä elämää. Erityisesti kaunista oli anteeksianto virheellisten tekojen suhteen, olivatpa ne sitten tahallisia tai tahattomia, omia tai toisten.
Jos elokuvia jostain voi moittia, niin stereotyyppisistä roolien ulkonäöistä. Vaikka Nancy kamppailee kehonkuvansa kanssa ja löytää siinä suhteessa itsensä, hän ei todellakaan Emma Thompsonin näyttelemänä ole mikään rupsahtanut kuusikymppinen. Ja millainen olisi vähemmän komean Leon ja lihavan Nancyn suhde? Tai jos merikapteeni ei olisikaan yhtä merikarhun näköinen ja oloinen?
Uskon, että taitavien Sophie Hyden ja Klaus Härön ohjaamana vähemmänkin stereotyyppisiin hahmoihin olisi saatu sisältöä. Loistavat näyttelijät molemmissa filmeissä saivat roolinsa eloon. Nautin erityisesti Bríd Bennanin ja Daryl McCormackin uutuudesta ja kaikkien näyttelijöiden ilmeikkyydestä lähikuvissa. Ja kyllä kylmät ja kuumat tunteet, ilon ja surun tunteet läikähtelivät uskottavasti, elämän keveys ja raskaus saavutettiin molemmissa elokuvissa.
Leo Grande ja Nancy nauravat, löytävät seksin ilon ja keskustelevat paljon. Seksi on enemmän puheissa kuin paljaassa pinnassa tai kameran kuvassa. Alastomuus on luontevaa, terapeuttista ja kehonkuvaa eheyttävää. Se tekee tarinankin vahvaksi. Howardin ja Annien taustalla suurta roolia näyttelevät kaunis Irlannin maisema ja Michelino Bisceglian ja suuren orkesterin soittama musiikki. Ne luovat kauniit, jylhät ja karut kehykset lämpimälle, monisäikeiselle tarinalle.
Rakkauden moninaisuudesta nämä elokuvat leikkaavat kuitenkin vain ohuen siivun: vanhemman rakkaus lapseen ja toisinpäin, naisen rakkaus mieheen ja miehen naiseen. Ja ehkä haastavin rakkaus: rakkaus itseen. Tai sittenkin!: rakkaus toiseen ihmiseen, sellaisena kuin hän oikeasti on, erehtyvänä ja epätäydellisenä ihmisenä, mutta siksi rakastettavana.
Kuvat: Finnkinon sivuilta ja kopioina eri artikkeleista
Good Luck to You, Leo Grande Trailer Finnkinon suomeksi tekstitetty traileri
Leo Granden tekijöiden haastattelu
Rakkaani merikapteeni traileri
Kulttuurikuplia 