Päällikkö Bromden (Henrik Heinonen), tarinan kertoja, selviytyy. Hänen suunsa pysyy hiljaa, mutta aukenee vähitellen yhtä matkaa selkiytyvän mielen kanssa. Selväjärkistyvä hullujenhuoneessa, hän joka vain sittenkin käväisi, lensi yli kahjojen kotipesän. Cuckoos´ nest, pöpilä, lataamo, turkulaisittain kupittaa. Yksi lensi yli käenpesän on kertomus monenlaisista mielen epätasapainoista ja päätymisistä monenlaisiin lopputuloksiin. Potilaita on moneksi: yhden sairaus jatkuu, jonkun elämän sairaus lopettaa, joku toipuu. Joku potilas kuuluisi katsojan mielestä pois suljetulta, joku hoitaja potilaaksi suljetulle.

Ken Kesey´n Yksi lensi yli käenpesän romaani ilmestyi psykedeelisellä 60-luvulla (1962). Se on maininnan arvoista, koska kirjailija itse toimi koehenkilönä psykomimeettisten aineiden (lue: esim. LSD) tutkimuksessa ja työskenteli myös psykiatrisella osastolla, josta romaaniin sai ammennettua aineksia helposti.

Romaani kertoo monen potilaan tarinaa ja on yksilötarinoiden lisäksi sosiaalipsykologinen kuvaus yhteisöstä, psykiatrisen sairaalan suljetusta osastosta. Näytelmäsovitusta en ole ennen nähnyt, klassikkoelokuvan kyllä. Vaikka se kuuluisa ”ajelukohtaus” ei olekaan näytelmässä mukana, Dale Wassermanin sovitus toimii erinomaisesti. Ja toimii erinomaisesti tässä teatteri Akselin tilassa, joka sitoo näyttelijät ja katsojat tarpeeksi lähelle toisiaan. Kaikessa kipeydessään näytelmä tulee iholle.

Vanki Randle P. McMurphy (Jussi Virtanen) keplottelee itsensä mielisairaalaan lyhyemmän rangaistuksen toivossa. Vastassa seisoo mielisairaalan pysähtyneisyyden, staattisuuden ja jäykkyyden linnake, jonka muureja pitää yllä kaikkea kuivajääsilmillään tarkkaileva Iso Hoitaja, ylihoitaja Ratched (Liisa Saviluoto). Ja muurien suojissa värjöttelevät potilaat: Akuutit, Kroonikot ja Vihannekset.

Iso Hoitaja joutuu aina suunniltaan jos jokin estää osastoa toimimasta siloisesti kuin tarkkuustyönä tehty kone. Pienikin sekaannus tai epäjärjestys tai häiriö saa hänet kiristymään pieneksi valkeaksi tiukkahuuliseksi vihan sykeröksi. Hän kävelee ympäriinsä sama nukenhymy puristettuna leuan ja nenän väliin ja sama tyyni kylmä kimallus silmissä, mutta sisältä hän on kireä kuin teräsjousi.

McMurphy kapinoi mielisairaalan jäykkä järjestelmää ja tiukkaa hoitaja Mildred Ratchedia vastaan monin keinoin: sanoin, toiminnalla ja hakemalla liittolaisia. Mielisairaala ei ole enää entisensä, uusi potilas luo kaaosta, anarkiaa – ja rohkeutta – sairaisiin ja epävarmoihin potilaisiin. ”Kiltit pojat” alkavat olla jotain muuta kuin järjestelmään alistuvia nappuloita. Heistä nousee toivo paremmasta, muutoksesta. Yksilöllisyyden ja minuuden idut saavat kasvuvoimaa.

Yksilöllisyys myös kantoi tätä näytelmää. Erityisesti nautin, että sain nähdä yhtäaikaa useita voimallisia ja vaikuttavia miesten rooleja. Potilasroolien tyypittely oli erityisen onnistunutta ja jokaisella oli roolissaan selväpiirteinen sairausprofiili. Poikani kanssa pidimme erityisesti kertojana erikseen valokeilaan tuodusta Päällikkö Bromdenista. Jussi Virtasen ärhäkkä ja itseriittoinen Randle P. McMurphy jaksoi uhota roolinsa alusta loppuun – tai siis kirurgisesti katkaistuun loppuun. Poikani vuoksi olin erityisen onnellinen, että tämä näytelmä tarjosi uskomattoman taitavan ja keskittyneen nuoren näyttelijän tekemän roolin. Akseli Heikkilä ansaitsisi Billy Bibbitistään palkinnon! Kolmen miehen ympärillä eli potilasjoukko, jonka jokisesta jäsenestä löytyi omanlaisiaan ominaispiirteitä. Ei todellakaan käynyt tylsäksi missään vaiheessa, ei potilasporukan suruissa, ei hulvattomissa iloissa!

Jännitettä syntyy McMurphyn ja potilaiden välillä, mutta näytelmän pääjännite rakentuu ja tihentyy potilas McMurphyn ja ylihoitaja Ratchedin välisestä valtataistelusta.

Mutta (romaanin) Zoo (kirjoittaminen) unohtui, psykiatrisen osaston elämä tempasi Keseyn täysin mukaansa. Joskus hän tuli töihin pilvessä, silloin hän näki potilaitten sisälle, hän tajusi koko systeemin: miten heidät typerrytettiin syöttämällä heille rauhoittavia lääkkeitä, miten heidät pidettiin sairaina kaivelemalla yhä uudelleen heidän heikkoja kohtiaan, miten kaikkein sitkeimmät lannistettiin lopulta ”sokkisopessa”. Eikä hänen tarvinnut edes olla pilvessä, hän näki sen kaiken ilmankin, näki ihmisten ja systeemin sisälle.

Ylihoitaja Ratched käyttäytyy sadistisesti ja harjoittaa psyykkistä väkivaltaa. Näin sen näkee nykykatsoja. Hänen käsissään on vallan valtikka, joka heiluu jopa lääkäriä (Hannu Rinne) korkeammalla. Erityisen voimallisesti hän luo sairaan työilmapiirin, jossa hallitsee pelko. Eikö hän kuuluisi hoitoon?! Tähän pelon ilmapiiriin McMurphy tuo hetkeksi lauhan tuulahduksen, mutta on jo alkuasetelmassa häviäjän asemassa. Järjestäytynyt valta voittaa ilottelevan kapinahengen. Liisa Saviluoto tavoittaa hyytävällä tarkkuudella ja artikuloinnin raivostuttavan oikeilla painotuksilla pidättyvän, vinosti hymyilevän valtansa ja saa minut katsojana kihisemään vihasta läpi näytelmän.

Ensimmäisen puolen lopussa kuulimme näytelmään lisätyn monologin mielenterveyspalveluiden puolesta ja niiden saamisen vaikeudesta. En oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Se oli asiallinen muistutus siitä, miten edelleen mieli, jota ei voi pyydystää tähystyksellä, röntgensäteellä tai magneettikuvalla, on eri asemassa terveydenhuollossa kuin visuaalisesti näkyvämmät sairaudet. Ja kuitenkin: tässä monologi oli osa teatteria. Siitä puuttui oikea kokemuksellisuus, jonka oikeasti nämä hoitopolun asiat kokenut tai läheisenä vierestä seurannut olisi voinut oikeassa elämäntarinassaan kertoa. Joku koulutetuista kokemusasiantuntijakollegoistani, minäkin. Mietin, uskooko yleisö, että tämä on oikeasti todellisuus, ja todellisuus on vielä pahempikin, joskus onneksi myös kohtuullinen.

Näytelmä toi mieleeni 2018 Turun kaupunginteatterissa näkemäni Parasta elämässä -monologin (kirj. Duncan Macmillan apunaan Jonny Donahoe; es. Martti Suosalo). Komediallinen keveys yhdistyi molemmissa teoksissa haudanvakavaan pohjavirtaan. Toivo yhdistetään kepeyteen, huumoriin ja elämäniloon, koska vastakohta on raskas, kuolema. Tässä teoksessa vuorottelivat molempien ääripäiden tuntemukset ja lopputulos kaikkineen oli nautinnollista katsottavaa. Erinomaista työtä koko työryhmältä, ja erityisesti ohjauksesta, sovituksesta ja lavastuksesta vastanneelta Kauno Takarautiolta.

Ollako mielummin rikkinäinen, onnellinen oma itsensä kuin tiukkoihin, ahdistaviin, vääränlaisiin ja jopa sairaisiin tai sairastuttaviin normeihin kahlehdittu onneton? Nuori Billy Bibbit ei jaksanut taistella tai mukautua, Päällikkö Bromden jatkoi elämäänsä muualla vapautettuaan uhmakkaan, uljaan taistelunsa hävinneen Randle P.McMurphyn tästä elämästä. Surullista on linnakkeen murtumattomuus ylihoitajan käsissä. Väärän vallan linnakkeita löytyy yhteiskunnassamme elävästä elämästäkin.

Näytelmän esittelyteksti kysyy : ”Hyväksymmekö me aidosti vieläkään edes erilaisuutta? Mikä on normaalia ja mikä ei, missä kulkee raja ja kuka siitä päättää?” Normaali on laskennallista, erilaisuus on jokaisessa ihmisessä totta. Vääränlaiset ihmisten sullomiset keinotekoisiin muotteihin tuottavat sairaita yksilöitä. Jos jollain, niin ymmärryksellä, lempeydellä ja lähimmäisenrakkaudella voidaan suunnitella, rakentaa ja ylläpitää meille kaikille parempaa maailmaa olla.

Valtakunnallisena mielenterveysomaisten päivänä 9.10.2022 ❤ maailman mielenterveyspäivän aattona ❤

Sain katsoa näytelmän ilmaisella lipulla 30.9. Kiitos ohjaaja Kauno Takarautio ja Teatteri Akseli!

Yksi lensi yli käenpesä -näytelmän esittely Teatteri Akselin sivuilla

Kiitos myös kuvista, ohjaaja Kauno Takarautio. Pääkuvassa Päällikkö Bromden (Henrik Heinonen), ylihoitaja Ratched (Liisa Saviluoto) ja Randle P. McMurphy (Jussi Virtanen)

Suosittelen katsomaan myös samannimisen kulttielokuvan. Mielenterveysteemaisia elokuvia ovat myös Prinsessa ja Kaunis mieli, joita myös suosittelen.

Lähteet: Jälkimmäinen lainaus on suomentaja Risto Lehmusoksan esipuheesta romaaniin Yksi lensi yli käenpesän (romaanin tausta). Ensimmäinen lainaus on romaanista. (WSOY, 1962).