Kun kuningas Jyrkkäkallio (Frans-Erik Heikkinen) kuuluttaa jylhästi jostain korkealta matkapuhelinten käytön tässä sadun ja fantasian valtakunnassa pannaan, sisäinen lapseni säpsähtää. Lapsille suunnatussa teatterissa on aina hirveän rento ja samalla hirveän jännittynyt odotuksen ilmapiiri. Istun penkkirivistössä, jossa istuu noin neljävuotiaita katsojia, ja samaistun heidän tunnelmiinsa. Ei, ei tämä ei ole minulta taantumista lapseksi, tämä on lapsena olemista ja elämistä. Haluan nähdä Paimion teatterin Tähkäpää-fantasiamusikaalin samanlaisilla silmillä kuin vierekkäiset tenavat tai kuin eturivin alakouluikäiset. Jonkinlaista aikuisuuden arkiviitan heittämistä pois se vaatii, ilottelua ja irrottelua. Viittiks vähän aikuinen relaa… ja minähän relasin!

Paimion teatterin Tähkäpää seuraili alussa perinteistä Grimmin satua johdonmukaisesti. Odottavan äidin persiljanhimo ja noidan puutarhasta varastettu persilja koituvat nuorenparin epäonneksi, kun noita vaatii saada heidän syntyvän lapsensa vaihtokaupaksi. Timo ja Tiina-Liisa Tankoparsa (Lassi Turve ja Ella-Mari Varho) kipuilivat nuorenaparina, Tiina-Liisa odotuksen hormonihöyryissä ja Timo kaikkensa tekevänä, vähän hössönä, epävarmana isukkina.

Viekas noita Esmeralda (Venla Lattu) houkuttelee lapseksi kasvaneen Tähkäpään mukaansa ja sulkee hänet asumaan torniin. Vanhemmat ikävöivät lastansa ja etsivät häntä suruissaan ihan näytelmän loppuvaiheisiin asti. Toisaalla valtakunnassa käsikirjoittaja Hanna Marjaana purjehtiikin sitten railakkaammille seikkailuvesille. Tarina saa modernia tvistiä kuningashuoneen sisäisistä sukupolvien välisistä ristiriidoista. Seuraamme ihan sellaisia normi yhteenottoja velttoilusta ja sipsinsyönnistä isän ja pojan eli kuninkaan ja prinssin (Eero Maunu) välillä. Kuningas kyllä ragee vähän turhaankin raivokkaasti, kärsii varmaan työstressistä. Tyyni taloudenhoitaja Jameskin (Tiitus Pietilä) saa jokapäiväiset potkunsa. Raivopuuskan seurauksena epämääräinen lehmä-lohikäärmemutantti Lehnu (Ava Lattu) joutuu kuninkaan määräyksestä hiiteen ja kaveriaan ikävöivä prinssi lähtee etsimään sitä.

Mitä sitten tapahtuukaan… no jos jotain! Joudutaan ainakin KÄÄK-metsään, jossa asustavat peikot Ismo, Pena ja Lauriina (Elvira Nuotio, Laura Mäkelä ja Esteri Seikkula) eivät ole ehkä peikkopenaalissa niitä terävimpiä peikkokyniä, mutta kelpo peikkoja kaikkine iljettävyyksineen ja keskinäisine pöhköilyineen. Aika mainio joukkio!

Käsikirjoitus palvelee täsmällisesti juuri tätä suurella ikä- ja kokemushaitarilla näyttelevää ryhmää. Omilla tavoillaan vivahteikkaita rooleja on kirjoitettu sopivasti niin uusille, ekakertalaisille näyttelijöille, kuin vanhemmille konkareille. Aikuisesta katsojasta tuntui, että tässä on tehty pedagogisesti räätälöityä työtä ja jokaiselle löydetty rooli, jossa pääsee kehittymään seuraavalle askeleelle teatterin tekemisessä. Hahmojen eri tavoin draamalliset luonteet tulivat pienillekin katsojille selviksi ja näyttelijät tuntuivat nauttivat niiden ilmentämisestä (ohjaus Mira Lattu). Esiintyjäjoukko pääsee näyttämään osaamistaan monipuolisesti puheilmaisun monipuolisuuden, liikkumisen ja laulun alueilla.

Fantasiamusikaali tuntui eniten fantasiamusikaalilta pienten ryhmien musiikkinumeroissa tai suurissa joukkokohtauksissa. Peikkojen mörköoopperamainen ”Pöö, pöö, pöö”-numero jäi soimaan korvaani sunnuntai-illan korvamadoksi. Musiikki ilmensi tunteita osuvasti, tuki siten muuta ilmaisua ja tarinan etenemistä olematta liian hallitsevaa (musiikki: Merita Seppälä). Eniten nautin koko ryhmän musiikkinumeroista, joissa kuuli ihanasti suuren joukon musikaalivolyymia ja joihin yhdistyi oivaltavaa koreografiaa (koreografia: Esteri Seppälä). Alun persiljapellon aaltoilu, Tähkäpään hiusten leijailu pakenemiskohtauksessa ja suuri loppukohtaus olivat juuri sellaisia, kirjavaa korva- ja silmänannaa. Näissä käytettiin myös mainiosti värien, kankaiden ominaisuuksien, yksityiskohtien (vessaharjat!!) ja maskeerauksen yhdistymistä lisäämään kokonaistehoa. (puvustus: Mari Mäntylä ja työryhmä; maskeeraus Jemina Kurum; tarpeisto: Johanna Johnsson-Jalo, Essi Saukko ja työryhmä).

Ennen esitystä seurasin Paimion teatterin instassa nuorten näyttelijöiden esittelyjä. He myös kertoivat, mikä teatteriharrastuksessa on parasta ja miksi Tähkäpää pitäisi tulla katsomaan. Joukon seniori, 23-vuotias Lassi Turve kertoo: ”Tähkäpäätä kannattaa tulla katsomaan, sillä Paimiossa on aivan uskomattoman taitavia nuoria tekijöitä, jotka tekevät teatteria 110% energialla.” Noidan roolin näyttelevä Venla Lattu taas pitää siitä ”…kun saa pään nollattua uppoutumalla ihan johonkin muuhun maailmaan.”

Lähtökohtaisesti asennoidun katsojana lasten ja nuorten tekemään teatteriin kasvatuksellisesti. Kasvavia taiteilijoita ei tule asettaa keskenään paremmuusjärjestykseen. Jokainen kehittyy omaa tahtiaan, välillä tasaisesti ja välillä suurin hyppäyksin. Esiintyjien ikähaitari on laaja ja ollaan yhtä paljon oppimassa teatterin tekemistä kuin tekemässä teatteria. Ettenkö tietäisi, että joskus on hyvä, joskus huono päivä esiintymiselle?! Tell me about it! Aika monta esiintymistä vuosien saatossa itsellä on valunut penkin alle, vaikka olenkin valmistautunut huolellisesti. Elävässä elämässä sattuu ja tapahtuu. Taiteen tekeminen on matka, ja haluan kannustaa kaikkia jatkamaan sillä tiellä. Toki tällainen pedagogikorva on onnellinen, kun kuulee joukossa innokkaita laulajia ja ehkä tulevia musikaalitähtiäkin. Teatterin tulevaisuus on täällä! Jatkakaa tekemistä 110% energialla ja hyvällä fiiliksellä, sen huomaa.

Teatterin tulevaisuus istui myös vieressäni. Odotin innokkaasti, milloin kuulisin spontaaneja yleisökommentteja. ”Voivoi, nyt se noita nappasi sen Tähkäpään”, kuului surullinen huokaisu lähipenkistä. Väliajalla kyselin toiselta, isoisän polvella istuneelta pikkutytöltä, mikä näytelmässä oli siihen asti ollut parasta. Yksiselitteinen vastaus kuului: ”Peikot!” Ne olivat kuulemma jänniä, mutta eivät liian pelottavia. Tämä tyttö tapitti koko näytelmän läpi tarkkaan katsoen ja hipihiljaa huultaan purren.

Näytelmä puhutteli aikuista monessa kohdassa. Lapsen tunteiden voimakkuus kaveruutta puolustaessa, erilaisuuden hyväksyminen kun pieni hiiri haluaa olla merkityksellinen Pörrö THE Hiiri (Aapo Soikkeli), Lehnu-mutantti, joka ei oikein tiedä omaa identiteettiään, kehonkuvan hyväksyminen olipa noita, peikko tai pissis… Tarttumapintaa löytyy, eikä aikuiskatsojankaan aika tullut pitkäksi.

Näytelmä polveili mukavasti perinteen ja modernin välillä, eikä loppukaan noudattanut ihan prinsessasatujen perussettiä: että niinku prinssi sais prinsessan ja he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-asti-whatever jne. Kuitenkin hyvä voitti pahan -sitä ei käy muuttaminen, kun lapsille juttuja tehdään! Ja oikeastaan hyvä vain kasvoi tässä tarinassa, mikä on vielä parempi. Ja hyvä mieli siirtyi meihin katsojiin, jotka poistuimme iloisina lämpiön puolelle moikkailemaan suuren työn tehneitä nuoria tekijöitä ja ottamaan yhteiskuvia.

Tähkäpää-fantasiamusikaalin esittely Paimion teatterin sivuilla

Sain katsoa esityksen sunnuntaina 25.9. kutsuvieraslipulla, kiitos!

Artikkelin pääkuva esiintyjien kanssa: Kulttuurikuplia, kiitos ryhmäkuvan ottaja Merita Seppälä

Muut kuvat: Marika Mulari / Paimion teatteri