Linnateatterin teatteriravintolan sali on avara, ja matka näyttämöltä ylös katsomon perälle ihanan pitkä, sellainen varjelevan ja suojelevan pitkä. Etäisyyden taakse pystyy ehkä piiloutumaan, uskoisin. Ehkä muitakin stand upin interaktiivisuuden ja immersiivisyyden kammoajia oli paikalla, meitä joita ei pelota esiintyminen silloin, kun siihen on saanut valmistautua. Mutta annas olla jos viittaat johonkin ilmoille muka puolihuolimattomasti huumorhenkeen heitettyyn ryhmäkysymykseen, niin yhtäkkiä pyydetäänkin ”rouva siellä, te silmälasipäinen, pitkähiuksinen, juu, just sinä siinä”. Kylmä hiki kohahtaa ja veri pakenee päästä. Halusin varoiksi lasin viiniä sinne paikalleni salin takaosaan. Tuplana. Piilouduin vielä senkin taakse. ”Ei kun tulta päin”, sanoi tämä mummo lumessa ja syöksyi peitsi tanassa kohti elämän ensimmäistä stand up-teatteri-tai-jotain, jotain mitä en osannut ennalta määritellä.

Mitä ihmettä on miesflunssa? Hei ihan oikeesti, onko flunssan omiminen yksi tapa nostaa valkoisen, keskiluokkaisen, suhthyvintoimeentulevan keski-ikäisen heteromiehen omistusoikeutta vielä sairauksienkin saralla! British Medical Journalin, nenäliinojen valmistajan ja ilmeisesti kahden asiaa vakuutelleen valkoisen, keskiluokkaisen, suhthyvin toi …. siis suhthyvinmenestyneiden koomikko-näyttelijöiden Mika Räinän ja Ilari Johanssonin vakuutteluiden mukaan miesflunssa on olemassa. Mies kärsii flunssaoireista siis enemmän. Ehe ehe, ennen tiskivuoroa ehkä.

”Mikä on tämä esitysmuoto?” hapuilin ajatuksiani esityksen alun keveästi johdattelevassa ja tanakkaa tekstiäkin tarjoilevassa juttelussa. Sittemmin kävi selväksi, että kyllä niitä kärsimyksiä maailmassa miehellä riittääkin, voi miesparat! Niitä pääsimme seuraamaan automatkalle jonnekin, jossa miehet joutuvat kohtaamaan tai saavat aikaa kohdata toisensa, jonnekin miesflunssaan… Miehet asettuivat kahdelle tuolille kuin autoon. Asetelma toi itselleni mieleen Veikko Huovisen Lampaansyöjät – esityksen viime keväältä. Äijien roadtrip, puhutaan asiaa rennosti ja aika paljon myös paskaa. Ja kuinka ollakaan, kun päästiin matkalle, ehkä hieman turvallisemmille teatterimuotoisille vesille, meikäkatsoja rentoutui, ja esitys alkoikin pikkuhiljaa miellyttämään. Itse asiassa aika paljon miellyttämään. Huh, tämä olikin ihan oikeaa, sujuvaa kahden miehen näytelmää, hyvin esitettyä ja vielä hyvin kirjoitettuakin. Nauratti, hyvinkin nauratti.

Mikä miehellä tai miehillä sitten oli mielessä? Sitä ei ihan heti saatukaan selville. Ja kutkuttavasti näiden kahden koomikkonäyttelijän tarinointi lähti keriytymään miehisyyden kipukohtien ympärille samalla automatkaa tehden. Kun valkoinen, keski- ikäinen jne. jne. mies ei olekaan ehkä ihan Timo (mies, jonka esittelen myöhemmin <3), löytyy pikkuisen säröjä niin parisuhteen tasapainossa kuin auton kunnossakin, ja elämänhallinnassa vähän noinniinkuin ylipäänsä. Mutta ainahan kaiken voi uskotella olevan kunnossa. Ja niinhän ihminen, miesoletettukin tekee, itsesuojeluvaistoa käyttäen ja sisältä pilkahtelevan angstin hallintaa harjoittaen.

Miehen valta ja asema parisuhteessa oli luupin alla keskustelussa pitkän aikaa, tiivistyen ja tihentyen koko ajan. Vaimon kanssa ”yhdessä” mietimme, päätämme… Ja niin päästiin parisuhteen osapuolten itsenäisyyden ja miehen äänivallan olemukseen – ollako vaimon kanssa symbioosissa oleva koivu, tokkokala vai kääpä?! Vai ei…? Ilari Johansson yltyi raivoisaan, kertakaikkisen hurmokselliseen huippumonologiin, jossa hän vaahtosi miehen taipumisen symbioosiin olevan sula mahdottomuus. Bravo! (Ja varoituksen sana tässä: Miehet! Älkää menkö Uroksesta infantiiliksi -retriittiin…)

Kun valheellisesta, itsensäpettämiseen kallistuvasta parisuhdekuviosta ja hajoavan auton pohdinnasta vajottiin miehisen todellisuuden pohjalle, oltiin esityksen hiljaisessa tabula rasa -kohdassa ja miehisen herkkyyden ytimessä. Mikä on, kun mikään ei innosta? Ja tässä kohtaa ajattelin tulevan ihan oikeaa vakavoitumista miesten vaihdevuosista, masentuneisuudesta ja alavireisyydestä. Ja kyllähän se vehkeiden koon, kunnon, muodon ym. vertailu sieltä tulikin…

… eli siis päästiin siihen mikä miestä maailmassa innostaa. Päästiin elämänjärjestyksen linnakkeisiin, miesten leikki-, pako- ja piilopaikkoihin, niihin ”rakentamisesta-pienraudan-kautta-puutarhaan-marketteihin”, joita täällä Turunkin seudulla onneksi on kohtuullinen määrä. Ja jos miehen maximarketissa kaikki ei ole omalla paikallaan – koon, laadun, tehokkuuden ym. mukaan – ja järjestyksessä, seuraa siitä tulikivenkatkuinen rekla-vittu-maatio. Ja jälleen bravo, minkä huikean julistuksen saimmekaan kuulla! Järjestys se olla pitää!

Tässä kohtaa esitys oli jo lunastanut minut puolelleen. Hyvänen aika, miten hienosti kirjoitettua komiikkaa! Yliampuvaa, tottakai, mutta niin taitavasti, että en muuta voinut kuin nostaa hattua. Ja rytmitys esityksessä täydestä hiljaisuudesta vuolaaseen puhevirtaan oli sujuvaa. Miesten keskinäinen roolitus tuntui tarkkaan hiotulta, toinen vähän nysverömpi, toinen kriittisempi kyseenalaistaja. Ristiriita oli sopiva synnyttääkseen aidontuntuista ihmissuhdekahnausta, kipinöivää dramatiikkaa ja sanallista yhteenottoa.

Toisen näytöksen puolella olin jo ihastunut. Mutta automatka miesflunssaan jatkui halki Suomen hajoavasta autosta huolimatta. Ja olisihan se ollut kumma, jos puheeksi ei olisi otettu miesten seikkailuja somemaailmassa. Niistä riitti vertailua ja juttua niin, että suhtkoht kaikki sen asian tiimoilta tuli käsiteltyä. Hekotin, oikein olan takaa!

Kaikesta hauskuudesta huolimatta viihdytetyin olin niissä kohdissa, joissa aistin komiikan kääntöpuolen, vakavuuden sekä käsikirjoituksen ja esittäjien lämmön. Niitä nousi ehdottomasti kaksi yli muiden. Ensimmäinen oli Mitä-Jos-Timo. Timo, se aivan utopistisen ihana ja täydellinen mallikappalemies <3, jonka minä ja moni muukin nainen on elämässään melkein kohdannut. Ja käsi sydämellä, kuinka moni vaihtaisi tavis-Perttinsä siihen epätodelliseen unelmaan? Niinpä. Toisen kohokohdan kaari oli esityksen loppuvaiheessa, kun käytiin läpi miehen puhumis-pussaamis-tunteidennäyttämättömis -ongelmatiikkaa. Kun oli taivallettu läpi rintaman ryhmäterapian ym. vaihtoehtoterapioiden, päästiin oikeaan tunteiden näyttämiseen ja kosketukseen. Onneksi tähän on oikeus ja mahdollisuus, ajattelin, vakavasti.

Ja mikä oli esityksen lopputulema miesflunssasta? En minä vaan tiedä! Mutta vakuutuin siitä, että kyllä mieskin oman osansa kärsimyksistä tässä elämässä saa, ja hyvä on niitä myös näyttää, jopa näyttämöllä. Ja toipua kärsimyksistä puhuen kaverin kanssa. Ja sitten jatkaa eteenpäin reppu selässä tarpoen, vaikkakin muu maailma ympäriltä hajoaa. Siinäpä meille tädeille opittavaa 😉

Esiintyjät ja käsikirjoitus Ilari Johansson ja Mika Räinä, ohjaus Kalle Lamberg

Sain katsoa Miesflunssan Linnateatterissa ensi-illtassa 8.9. kutsuvieraslipulla, kiitos!

Kuvat: Peter Sebastian / Linnateatteri