Intro Matti & tytöt Ruissalon telakalla 14.8.
Alkusoitto Lise Davidsen & Leif Ove Andsnes, Turun musiikkijuhlien avajaiskonsertti konserttitalossa 15.8.
Finaali Songs of America. Turun musiikkijuhlien päätöskonsertti konserttitalossa 28.8.
Kaksi jälkimmäistä konserttia sain kuunnella kutsuvieraslipulla, kiitos Turun musiikkijuhlat.
Ajattelin pitkään, että kaiken muun elämän kiireen keskellä en kirjoita kuulemistani konserteista mitään. Ei tarvitse. Ne täyttivät tehtävänsä, paikkansa ja senhetkisen musiikinkaipuuni. Kunnes taas muistutin itselleni, että ennenkaikkea kirjoitan itselleni ja muistaakseni. Musiikkihetket ovat ohikiitäviä ja tunnejälkikin häviää vähitellen vuosien saatossa. Näin muistan muutakin kuin olleeni. Muistan liikuttuneeni.
Ja mikä minua sitten liikutti? Ei vain musiikki ja vain musiikki. Elokuun sunnuntai-iltapäivässä Ruissalon telakan ympäristö näytti kauneimpia puoliaan. Meri kimmelsi, aurinko lämmitti edelleen ja ihmiset olivat hyväntuulisia. Kuten mezzosopraano Lilli Paasikivi asian ilmaisi: ”Täällä ohjelmisto ja ympäristö kohtaavat toisensa.” Ja ne kyllä kohtasivatkin! Heti toisena ja kolmantena kuullut Pentti Viherluodon Ruissalon sinikellot (vai ”ginikellot” kuten bassolegenda Matti Salminen humoristisesti äänsi) ja Aamu Airistolla kuuluvat juuri tänne, kotimaisemiinsa.
Ensimmäisen kerran kylmät väreet kulkivat ihollani heti ensimmäisessä kappaleessa, Ilmari Hannikaisen (1892-1955) Oli juhla ja juhannusilta, joka pontevuudessaan ja suloisuudessaan ylisti suomalaista kesämaisemaa sekin. Toiset kylmänväreet koin Otto Palmgrenin Heijastuksen parissa. Kappaleesta muodostui maisemataulu, jonka sävelet jäivät koristamaan rakennuksen merellisyyttä. Lilli Paasikivi muotoili tekstin kertovaan tyyliin ja sovitus – aluksi kevyt piano ja lopulta koko trio, moduloiden kohti meren syvyyden fortea – täydensi maalauksen omalta osaltaan. Ja kolmas kerta, kun sopraano Mari Palon esittämä Nocturne soi Vesa-Matti Loirin muistolle ja päättyi yhteiseen hiljaisuuteen.
Konsertin ohjelmasta löytyivät iskelmäaarteet ja -klassikot top 10 ja vähän ylikin, eikä se haitannut, päinvastoin. Nämä klassikot kestävät tulkintoja ja niitä on syytä vaalia. Itse uskon ikä- ja genrerajat ylittävään aarrearkkuun, jota tulisi kuljettaa sukupolvelta toiselle. Tässä konsertissa kuultiin niin Nuoruustango, Satumaa ja Soi maininki hiljainen argantiinalaisella ripauksella kuin myös valssit Ilta Skanssissa ja Kesäillan valssi ihanalla basson aloittamalla melodialla ja uudelleenmaustetulla soinnutuksella. Ja koottuna kauneimmat hitaat: Nocturne, Sinua, sinua rakastan ja On hetki. Lilli Paasikiveä en ole tällaisissa tunnelmissa ennen kuullut ja erityisesti hän sai sydämeni sykkimään tulkinnoillaan. Sinua, sinua rakastan alkoi ihanan resitatiivisesti ja Ranskalaiset korot päättyi yllättävästi loppuvihellykseen.
Rauli Badding Somerjoki oli monipuolinen taiteilija ja itse pidän eniten hänen herkimmistä kappaleistaan. Valot Mari Palon tulkintana eteni puhdaslinjaisesti iskelmätyyliin antaen tekstille ja melodialle tilaa, eikä siihen muuta kaivannutkaan. Saimme kuulla Matti Salmisen aloittamana Kuihtuu kesäinen maa -kappaleesta kolmiäänisen version ja se oli kyllä hieno!
Harmittelin, että en ollut napannut mukaani levyhyllystäni Jukka ”The Piano Wizard” Nykäsen levyä Kotimaani – Pianon taituruutta. Edelleenkään siinä ei ole signeerausta. Niin levyllä kuin tässä konsertissa pääsin ihailemaan Nykäsen sovittajataitoja. Ja pelkästään sovituksista voisi kirjoittaa oman lukunsa. Säestävän trion taiturit – pianisti-sovittaja Jukka Nykänen, viulisti Petteri Iivonen ja basisti Eero Ignatius – olivat lopulta itselleni se kiinnostavin ja liikuttavin elementti tässä konsertissa. Sovituksissa löytyi sekä perinnettä kunnioittavaa, mutta mukavasti uudistavaa ja ennen kaikkea mielenkiintoista ja tyylillisesti monipuolista kuultavaa. Trio taipui siihen kaikkeen: klassiseen, jazziin, tangoon… ja olisin kuunnellut mielelläni lisääkin!
Muistan viimeksi kokeneeni täydellisen taiteen kokemuksen pianisti Grigori Sokolovin pianismin äärellä. Sopraano Lise Davidsenin ja pianisti Leif Ove Andsnesin musiikkijuhlat avannut konsertti pääsi näiden harvojen kokemusten joukkoon. Tiesin laulajan meriitit ja osasin odottaa hyvää, mutta sainkin kaiken.
Taiteilijoiden yhteistyötä voi kuunnella yhteiseltä Edvard Griegin (1843-1907) lauluja sisältävältä levyltä, ja Griegin laulujen ilmeikkyys kaikissä väreissä ja sävyissä liikuttivat minua – en liioittele jos sanon – suorastaa hurmostilaan. Leijunta joissain ihmeellisissä väreilevissä jälkitiloissa jatkui pitkään. Ihailin Davidsenin täydellistä ääntä, joka kimmelsi vuoripurojen lailla ja sukelsi välillä syvänä vuonojen tummaan syvyyteen. Mutta ihailin myös Andsnesin täydellistä liedpianismia, joka täydensi laulajan sävyjä. Yhdessä ne olivat vielä jotain enemmän, puhuivat samaa kieltä ja muodostivat täydellisesti muotoillut teokset. Istuin toisella penkkirivillä ja näin pienetkin vivahteet laulajan ilmeissä ja eleissä, ja aistin pianistin kosketuksen sormenpäissäni. Laulusarja Kuusi laulua avasi konsertin ja johdatti säveltäjän intiimillä ilmaisulla kohti norjankielistä laulusarjaa Haugtussa op.67, joka jäi tämän konsertin myötä yhdeksi lempisarjakseni. Laulaja kertoi sen olevan luonnonlapsen, luonnonvoimia tuntevan paimentytön rakkauden kaari ihastumisesta rakkauden epätoivoon ja pettymykseen. Lise Davidsen eli paimentytön ensirakkauden lavalla äänen, eleiden, koko ilmaisun voimalla. Laulusarja ammensi norjalaisesta luonnosta ja rakkauden luonnonvoimaisuudesta yhtä aikaa herkällä ja hämmentävällä voimalla.
Jos norjalaisessa ohjelmistossa pääsi etualalle tarinallisuus ja tunnevivahteikkuus, oli Richard Straussin (1864-1949) Neljän laulun ja Richard Wagnerin (1813-1883) Wesendonck-laulujen parissa esittelyvuorossa suurten ooppera-areenoiden ääni, juhlittu Wagner-sopraano. Karisma! Metallinen voima ja suuruus! Ne olivat läsnä, mutta puskemattomasti, kuin itsestään. Olematta erityisen uskonnollinen, mieleni rukoili konsertin lopussa: ”Luoja, siunaa ja varjele tätä ääntä, ja anna sen soida vielä pitkään!” En kirjoita enempää. Kuuntele ja ihastu.
Ohjelma:
Edvard Grieg (1843-1907): Seks sange, Kuusi laulua saksalaisten runoilijoiden teksteihin op. 48 Edvard Grieg: Haugtussa op. 67, laulusarja Tunturien tyttö
Richard Strauss (1864-1949): Lauluja opuksista 27 ja 39
Richard Wagner (1813-1883): Wesendonck-lieder, Viisi laulua naisäänelle ja pianolle
Lise Davidsenin ja Leif Ove Andsnesin konsertin taltiointi kuunneltavissa vielä vähän aikaa Yle Areenassa, löytyy myös linkistä ja yksittäisinä levytyksen osina, esimerkkinä 8. kappale Gjaetle-purolla
Kuuntele Haugtussa nuottien kanssa. Mezzosopraano Monica Groop ja pianisti Love Derwinger tulkitsevat.
En yleensä kaipaa konserteilta mitään muuta kuin laadukasta musiikkia. Yllätyin vähän itsekin, kun viihdyin kaikkein parhaiten juhlien viimeisessä konsertissa, jossa yhdistyi musiikki ja oivallinen opetustuokio ohjelman musiikillisista taustoista sekä meistä ihmisistä, maailmankuvista ja maailmasta ennen ja juuri tällä hetkellä. Valotkin saatiin saliin ihan vain, jotta voimme seurata laulujen sanoja paremmin 🙂
Baritoni Thomas Hampsonin ja pianisti Vlad Iftincan Songs of America -konsertin ohjelma ei ensinäkemältä avautunut minulle kuin puoliksi. Konsertin osat puhuivat omaa kieltään: I Freiheit ja II Liberty. Mahler, Hindemith, Ives ja Weill olivat niminä tuttuja, mutta Liberty-osion säveltäjät Burleigh, Farwell, Daugherty, Higdon, Bonds ja Berger eivät.
Pidin erityisesti Paul Hindemithin O, nun heb du an, dort in deinem Moor (Laula siellä suolla) -kappaleen pysähtyneestä tunnelmasta, joka seurasi Gustav Mahlerin teoksia, suomennettuina Rangaistun laulu tornissa ja Herätys sekä Alexander von Zemlinskyn Kera trumpettien ja pillien. Tässä kohtaa konserttia heräsin siihen, miten hienosti ohjelma on rakennettu sekä musiikinhistoriallisesti että vapausotsikkojensa mukaan.
Laula siellä suolla, oi laulaja kaino ja herkkä, kuulen sävelesi, / kuulen kutsusi, kuulen, tulen tällä hetkellä, ymmärrän sinua, / mutta vain hetken viivyn, / sillä säteilevä tähti on pidätellyt minua, / tähti, poistuva toverini pitää ja viivyttää minua. (Walt Whitman, saksankielinen käännös Johannes Schlaf, suomenkielinen käännös Juhani Koivisto)
Charles Ivesin Three Songs of The War Tom Sails Away, The Things Our Fathers Loved ja In Flanders Fields ja Kurt Weillin Dirge for Two Veterans johdattivat historiassa sodasta kohti säveltäjienkin maahanmuuttoa Amerikkaan ja kohti entistä moninaisempaa etnistä sulatusuunia.
Liberty-osio olikin sitten itselleni uuden musiikin oppimista, ja todella mielenkiintoista! Liikuttiin Ethiopia Saluting the Colors -kappaleesta, Walt Whitmanin sanoin ja Henry Burleighin (1866-1949) sävelin, kohti nykyaikaa. Mustasta naisesta laulun kohteena siirryttiin vähitellen kohti afro-amerikkalaista naista säveltäjänä. Ja ehdottomasti mielenkiintoisin olikin itselleni Margaret Bonds (1913-1972) ja hänen kaksi teostaan. The Negro Speaks of Rivers kuljetti kauniilla viittauksilla jonnekin Mississippin suistoihin ja negrospirituaalien, jazzin synnyn ja impressionismin risteyksiin. Toinen kappale, myös Langston Hughesin tekstiin sävelletty I, too toi mieleen kaikki ne elokuvat, jotka kertovat mustien kansalaisoikeustaisteluista 1960-luvulla. Jos taiteessa on maailmaa mullistavaa voimaa, niin tässä kappaleessa on.
Konsertti olisi hyvin voinut loppua juhlavasti Leonard Bernsteinin (1918-1990) To What You Said -kappaleeseen, joka on osa Yhdysvaltain 200-vuotisjuhlan teosta Songfest, ja olla minulle liikuttava ja valaiseva kokonaisuus. Mutta olimme saaneet kierroksen historiassa: sodassa, maahanmuutossa, etnisissä taisteluissa, alkuperäiskansojen puolustushuudoissa, rodullisissa ja seksuaalivähemmistöjen puheenvuoroissa. Oli terveellistä lopettaa nykyiseen maailmantilanteseen, toiveikkaaseen ylimääräiseen ja sanoihin: Loppujen lopuksi se, mikä meitä yhdistää, on suurempi kuin mikä meitä erottaa.
Imagine (John Lennon)
— You may say I’m a dreamer
But I’m not the only one
I hope someday you’ll join us
And the world will be as one —
Pääkuva ja esityskuvat: Seilo Ristimäki /Turun Musiikkijuhlien kuvapankki
Kulttuurikuplia 