Oi, maamme Suomi, joka on kaunis maa. Suomen kesä erityisesti lumoaa, se koko pitkän maan etelästä pohjoiseen kattava kukoistus ja valkoisen valon ihanuus, joka syksyn tullen saa vähitellen väistyä.
Mutta elokuun iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku. Taivaalla palavat erikoislaatuiset ruskot, värit ja asteikot niin oudot, että mitäpä ne oikeastaan ihmiselle kuuluvatkaan, ihmisen rutaleelle… Ja kuvastuksia vesillä, lokkien varjokuvia, niemessä haviseva haapa ja palailevia veneitä kuormanaan ihmisiä, joilla on väsyneet silmät.
Lampaansyöjät, kappale 1
Selailin ennen torstain 24.2. Lampaansyöjät-esitystä Veikko Huovisen kirjaa ja ajatukset lensivät jonnekin lapsuuteni kesiin. Huovisen Lampaansyöjät ilmestyi vuonna 1970. Tuolla vuosikymmenellä perheeni körötteli Turun saaristoon mökille kuplavolkkarissa. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ehkä vähän valittamista. Ja aina, jos matkalla jommankumman lammasaitauksen asukkaat olivat paikalla, me lapset vinguimme pysähdystä. Sittemmin lampaat katosivat, tilat lopettivat ja jotkut talotkin tyhjenivät. Maailma on muuttunut sitten 70-luvun.
Jotain retroon taipuvaa, maisemakuvallista roadtripiä odotin Lampaansyöjät-esitykseltä. Turun Kaupunginteatterin aulassa pääsin jo erinomaisesti lähdön tunnelmaan. Retkellelähdön sähkekutsu katseli äijämäisen tukevasti seinältä ja tarinan kahden kulkijan, Sepen (Valtteri Haliseva) ja Valtterin (Jussi Lankoski), yhteinen matkanaloitusillallinen oli vauhdissa Kalajoen ravintolassa.
Itse näyttämön puolen aloitus loi äänikirjamaisen tunnelman lomankuvausaloituksella. Lainaus varmasti auttoi niitä, jotka eivät tunne Huovisen tyyliä, veijarimaista, kieli poskessa kirjoitettua. Suora kirjan teksti vei alusta asti ajankuvaan, poliittiseen ilmapiiriin, sen ajan miehiseen, viinan ja kesämatkailun vapauttamaan äijäilevään kielenkäyttöön. Ehdotonta oli kuulla teksti aikansa peilinä ja kirjailijan kommenttina aikaansa.
Kun teos eteni pelkistetyssä näyttämökuvassa tekstin varassa, aloin kyllä jo toivoa jotain muuta. Janosin kommentointia, tähän päivään tuomista. Mikä olisi ollut vastaääni täältä viidenkymmenen vuoden etäisyydeltä? Olisiko näyttämöllekin tuotu kommentti raikastuttanut tätä ajankuvaa? Itseäni se olisi virkistänyt. Jotkut asiat eivät ehkä ole muuttuneet tai ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Nyt pohtiminen ja kriittinen kommentointi tapahtui katsojan pään sisässä. Mutta väitän, että kaikki tekstin kohdat eivät katsojille auenneet, koskien vaikkapa poliitikkoja (liittokansleri Brandtin rouva), tai televisio-ohjelmia (Peyton Place) – siis jos katsojat eivät satu tuntemaan historiaa tai ole syntyneet oikealla vuosikymmenellä (lue: hyvissä ajoin ennen vuosituhannen vaihdetta).
Nautin näytelmässä, kuten kirjassakin, erityisesti ja onneksi siitä pääasiasta: seikkailevien miestyyppien eroista, ja näiden kahden kaveruksen luonteitten ja toiminnan yhteensovituksesta, sovittamattomuuksista, hiertymistä ja kompromisseista. Valtteri vaikutti eloisuudellaan ja ilmeikkyydellään, Sepe oli selvästi jäyhemmästä puusta veistetty. Erityisesti Valtterin purkaus lampaan ampumisen jälkeen oli aidon tyrmistyneen oloinen.
Kesä saa aikaan kaukokaipuun ja läheisyyden kaipuun. Hyvä, että tekstistä oli poimittu mukaan kuvaus kaveruksista Sherwoodin metsän ritareina. Kirja piirtää näkyviin sekä historiallisen maskuliinisuuden että samalla hauskan ja totisen, surumielisen miehisyyden, joka kietoutuu toisinaan yhteiskunnallisiin elementteihin.
– Nainen on runo, sanoi Valtteri. -Lyyrillinen otus, sininen tyttö vaaran takana, missä tuuli menee metsän latvoissa järville ja kaukaisiin maihin.
Lampaansyöjät, kappale 4
Naisen kaipuu oli jatkuva puheenaihe miesten matkalla, mutta se ei saanut sitä luontoyhteyteen asettuvaa syvällisyyttä esityksessä, mitä kirjassa. Ympäristö, nuotiotarinallisuus puuttui, se ”oikea ja puhdas erähenkisyys”, jota Sepekin peräänkuulutti. Nousu- ja laskuhumalassa, teltan suojassa unirajalla tai siinä retkitouhujen lomassa puhuttiin naisista päästä varpaisiin ja varsin siitä keskikohdasta, jossa Luoja ehkä oli vapaalla kädellä luonnostellut parhainta taidettaan. Pohdinnat ihmisistä saavat kirjassa eksistentiaaliset ulottuvuudet; pohdinnat siitä, miten ne oli hyviä ihmisiä, ne naiset, ja varsinkin ne hyvät naiset, ja miten miehen ja naisen eroavaisuuksista syntyy konfliktien kuorruttamia, mutta toisiaan täydentäviä kokonaisuuksia.
Miehillä oli purjetuuli, olihan retken kiusallisin vaihe onnellisesti ohi. Pohjois-Kainuun kuivat männikkökankaat hohtelivat punaisin rungoin, tummanvihrein latvuksin elokuun sinisen taivaan alla. Rippikouluikäisiä teeriä käveli tien poskessa kiviä syöden. Ne aivan kuin ilmoittivat syksyn olevan käsissä, syksyn, jolloin alkaa olla pimeämpää ja sumua ja keltaisia lehtiä ja jolloin elämä taas rauhoittuu uomiinsa joutavanpäiväisen kesätohinan jälkeen.
Lampaansyöjät, kappale 4
Olisin toivonut kirjasta mukaan esitykseen joitakin kohtia, kuten hulvattoman kuvauksen yhteiskunnan säätykierrosta, lisääntymisen siitepöly-systeemin mukaisesti tai utopian siitä, jos Alko myisikin viinaa muovipusseissa, kuten tuohon aikaan myytiin maitoa. Hauskin kohta kirjassa on ehdottomasti ulkomongolialaisen rosvopaistin valmistus ja niin se oli esityksessäkin! Valtteri oli parhaimmillaan huutaessaan melovien, pelästyneitten amatsonien perään. Ei kelvannut tarjolla olleet herkut ulkomaan naisihmisille, ei. Sepen ilmeikkyys taas pääsi oikeuksiinsa toisessa kohdin, pimppuluennossa poliittisena puheena. Kyllä näitä veljeksiä katsoi, mutta omat ajatukseni jäivät esityksen kannalta epäolennaisiin kohtiin. Kun rekvisittaa ei esityksessä liiaksi ollut, toimittiin tekstin ja näyttelijätyön varassa. Välillä se oli riittävästi, välillä ei. Lammasta markkeeraava jätesäkki oli kyllä nerokas elementti! Ja vaikka pidän tekstiin keskittymisestä, eivät kaikki tähän valitut palat olisi päässeet oman valintani mukaiseen esitykseen. Lisäksi visuaalinen katsoja minussa olisi halunnut lisää sellaista ääni- ja tunnelmatuntumaa, jota aivan esityksen loppu tarjosi. Ja paljon enemmän matkan liittämistä Suomen luontoon sekä kuvin että äänin.
”Kaiken voi korvata paitsi elämän.” luki esityksen eräässä kohdassa liitutaululla. Sepe ja Valtteri korvasivat kyllä kaatamansa lampaat lähettämällä maksun omistajille. Heillä oli varaa olla nykyajan Sherwoodin veikkoja. Tuo liitutauluteksti kaivertui mieleeni tuona nimeisenä torstai-iltana. En ihan varmasti tiedä, olivatko ajatukseni edes koko ajan esityksessä. Tämän tekstinkin kirjoittaminen kesti ylivoimaisesti kauemmin kuin itse suunnittelin, ja tulee aina muistuttamaan shokeraavasta päivästä, johon on vaikea palata. O tempora, o mores! Seikkailevien miesten nuotiokeskustelu hämärtyvässä illassa Vuokkijärvellä kulki näin:
– Me olemme kadotettu kansa, julisti Sepe suutaan pyyhkien.
Valtteri kysyi, mitä Sepe tällä tarkoitti. Suomalaisiako? Mutta ei Sepe yksin suomalaisia tarkoittanut. Hän oli tarkoittanut ihmisiä yleensä, siinä ohessa suomalaisiakin. Hän piti kymmenen minuutin luennon siitä miten heikoissa kantimissa ihmiselämä tähän maailman aikaan on Maa-nimisellä taivaankappaleella. Voi että kun ihmisellä ensimmäisen kerran alkaisi olla teknillistä taitoa vaikkapa luoda asuinsijastamme todellinen paratiisi, niin nytpä ovatkin asiat aivan nurin niskoin.
Lampaansyöjät, luku 5
Alkuperäisteos Veikko Huovinen
Dramatisointi, ohjaus ja rooleissa Valtteri Haliseva & Jussi Lankoski
Esityskuvat Jussi Virkkumaa
Lämpiökuvat kirjoittajan, suorat lainaukset Huovisen kirjasta
Sain katsoa esityksen torstaina 24.2. ilmaisella lipulla, kiitos!
Kulttuurikuplia 
Yksi ajatus aiheesta ”Operaatio. Lampaansyöjät.”