Olin pitkään miettinyt ja katsellut artikkelikuvaksi valitsemaani valokuvaa. Mitä ihmettä se kertoo Florian Zellerin näytelmästä Äiti tai näytelmän päähenkilöstä? Peilistä äiti (Kirsi Tarvainen) näkee itsensä silmästä silmään. Useasta peilistä voi nähdä taaksensa, sivuilta, itsensä muuten kuin silmätysten. Tämän näytelmän kohtauspeilit peilasivat saman kokemuksen eri kuvina tai kuvajaisina, äidin ehkä kokemana, luulemana, toivomana tai uneksimana. Peileinä olivat myös pysäyttämätön, armoton aika ja ympärillä olevat ihmiset.

Ohjaaja Maia Häkli kirjoittaa käsiohjelman Ohjaajan sanassa, että näytelmä Äiti on hänelle ennen kaikkea kuvaus hylätyksi tulemisen pelosta. Itselleni näytelmä muodostui kertomukseksi yhden perheen historiasta ja perheen sisäisestä dynamiikasta, joka kuvautuu otsikon mukaisesti heijastuksina, samoina kohtauksina vähän eri tunnekulmilla. Lopussa ei tiedä, mikä kuva on aidoin, tai onko mikään. Teos on myös sairauskertomus, jossa tuo mainittu pelko on yksi osa, kuin myös läheisriippuvuus ja 22-vuotiaana äidiksi tulleen oma identiteettikehitys. Mitä ihmettä vaille äiti on? Mitä vaille hän oli jäänyt? Onko hän ollut liian nuori äidiksi, eikä ole pystynyt kasvamaan omaksi, erilliseksi itsekseen? Onko hän jäänyt vaille miehensä huomiota ja hakee sitä aikuistuneelta pojaltaan? Katsojana ällistyin koko ajan heräävien kysymysten äärellä, enkä saanut niihin vastausta. Ja se varmasti oli tarkoituskin.

Mietin, miksi en tuntenut oloani ihan luontevaksi tässä teoksessa. Melko tasa-arvoista, keskiluokkaista skandinaavista naista kun edustan, pohdin, mistä kumpuaa teoksen kulttuuriympäristö: perheelle täysin omistautunut äitiys ja edustusvaimona eläminen. Ranskalaisen perhe-elämän maskuliinisuudestako? Ei, mikäli on uskominen ranskalaisista parisuhteista jotain tietäviä. Kun vielä teoksen peilin palat olivat irrallisia, koin lisäksi hapuilevani jossain sairauskertomuksen ja kulttuurianalyysin maastossa. Tunsin hajanaisuutta ja koin epäkoherenssia, yksikään maailmoista ei tuntunut oikealta. Siinä oli sekä tekstin ansio että heikkous.

Kuten pääosan näyttelijä Kirsi Tarvainen haastattelussa on sanonut, teksti on hyvin kirjoitettu, näyttelijän tarvitsee ”näytellä se mitä tekstissä on”. Teksti todella antoi näyttelijätyön loistaa, ja loistokasta se olikin! Anne-äidin elämän tai kuvitellun elämän toistuessa kertauksin tunnetilat vaihtelivat kohtauksesta toiseen voimakkaasti, puheen eri sävyt merkitsivät paljon ja tekstin lisäksi nonverbaali ilmaisu oli äärettömän merkitsevää. Äidin levottomuus purkautui sormien levottomana liikkeenä, hätäisenä puheena, äkkinäisinä liikkeinä tai pysähtyneisyytenä. Puheen tyylit vaihtuivat itkuisesta kaipuusta ilkeilevään ja piikittelevään, löytyi sävyjä murjottavaan harmitukseen, marttyyrimäistä mielipahaa, imelää lepertelyä, julmankarvasta kateuden vihamielisyyttä… äärimmäisyydestä toiseen, koko spektrillä.

Äidin elämän rutiininomaisuus toistui maanisena touhuiluna ruuan valmistelussa ja huolehtimisissa, toisaalta hän jäi paikalleen tuhahtelemaan kun perheen elämä pyörii ympärillä. Yritin löytää selitystä. Äiti toisteli monta kertaa elämän ihanuutta, kun lapset olivat pieniä ja hän tarpeellinen. Mietin, oliko silloin kaikki ollut äidin kontrollissa ja elämässä raamit. Elämän hyvät rutiinit luovat turvallisuutta, mutta jos elämä jäätyy staattiseksi, siitä loppuu eläminen ja elämään kuuluva yllätyksellisyys. Yllätyksellisyydestä tulee uhka, joka saattaa sisältää hylkäämisen yhtenä muuttuvana elementtinä. Yllätyksen pelosta tulee sairaus. Mutta nyt se oli jo äidin mielen vankila. Äiti oli oman elämänsä vanki toistuvan tylsyyden ja tyhjyyden kiertokulussa. Vaarattomat pikku shoppailut toivat vaihtelua. Pikkupikku siniset pillerit toivat alkoholin kanssa unohdusta, piristystä ja turrutusta. Äiti huusi elämän perään, mutta toisaalta ei sitä halunnut: hankin elämän – anna mun elää mun elämää – onko mulla elämä? Miksi, miksei…

Muun perheen roolit, isä (Carl-Kristian Rundman), poika (Markus Ilkka Uolevi) ja tyttöystävä sekä muut nuoren naisen roolit (Sofia Smeds) loivat sekä lisää kysymyksiä että eheyttivät perhepotrettia normaalimmaksi. Äidin epävakaa tempoilu peilautui perheestä ja perhe siihen reagoi. Toisaalta äiti syytti miestään elämänsä alamäestä jopa tämän kuolemaa toivoen, kaipasi poikaansa ripustautuvuuteen asti, hyljeksi tytärtään. Miksi näin, jäi jälleen vaille vastausta. Muu perhe toimi ja eli, mutta äiti ei vaan löydä elämän kanavaa. Mielialojen vaihtelulle ei saanut selvää syy-yhteyttä, ja siksi oma tulkinta kääntyi sairauden puolelle. Ei ole selvää selitystä lamaannukselle, masennukselle, ja miksi olisikaan; elämä ei ole selväpiirteistä ja sellaisena asioiden alun ja lopun epämääräisyytenä näytelmä toimi erinomaisesti.

Näytelmän teksti ja näyttelijätyö oli niin keskiössä, että katsojana melkein unohti muun. Mutta kokonaisuus esitteen peileistä alkaen painui mieleen huolellisesti tekstiä tukevana. Tässäkin, kuten aiemmin Katoavassa maassa ja Cabaret´ssa ihailin taas Heidi Wikarin kädenjälkeä. Valko-musta-punainen väritys ja moderni look toimivat kautta linjan, ja peilien kulmikkuus löytyi myös lavastuksessa. Valot ja videoinnit saivat omat hetkensä: Äidin epätoivoinen puhelu pojalle julmassa valokeilassa, putkivalojen vähittäinen sammuminen, valkoisen kulissilakanan putoaminen, särövideot kohtausten välissä ja liukenemisvideot eri sävyissä teoksen lopussa. Yhdessä ne muodostivat merkityksien kokonaisuuden (valosuunnittelu: Jarmo Esko, videosuunnittelu: Mika Hiltunen). Äänimaailman sopiva huomaamattomuus oli huomattavaa, erityisesti paikalleen jäänyt äänilevyn neulan ääni alleviivasi toistuvuutta uudelleen, uudelleen, uudelleen (äänisuunnittelu: Eero Auvinen).

Kun kulissit olivat sortuneet, hävisi oma epämääräisyyden kokemukseni. Ajan merkitys katoaa, jos päivät toistuvat samanlaisena yksinäisyydessä tai työttömyydessä tai sairaudessa. Jokin äidin kokemuksessa oli tosi. Ainakin onnellisuuden hetket. Ehkä.

Näytelmä sisälsi yltäkylläisen paljon itseäni koskettavaa, ja kyllä se koskettikin. Tiesin sen jo etukäteen. Omaa ja läheisten elämää voi käsitellä peilaten näytelmään, se voi auttaa omaan sisäiseen keskusteluun tai – jos rohkeutta on – auttaa käsittelemään yhteisiä ongelmia. Samastuin moneen asiaan: pikkuvauvojen tarpeiden ehdottomalle täyttämiselle, pitkään parisuhteeseen ja sen ongelmiin, yksinäisyyteen, keski-ikäisen naisen näkymättömyyteen ja merkityksettömyyden kokemukseen. Siksi en oikein pystynyt nauramaan äidin kokemuksille ja niiden heijastuksille, ehkä vain hymähtämään äidin kielenkäytölle.

Oman tyhjyytensä tunteessa osoittaa sormella helposti muihin, ei itseensä. Se on avunhuuto. Mikä äidiltä sitten puuttui? Kokemus riittävyydestä omana itsenään. Kokemus merkityksellisyydestä omana itsenään. Kokemus muista ihmisistä. Näiden puute voi sairastuttaa ja sen tekeekin. Ja niistä kokemuksista kyllä leipoo tällaisen upean näytelmätekstin, jos toisenkin.

Teksti Florian Zeller  
Suomennos Reita Lounatvuori 
Ohjaus Maia Häkli  
Puvustus ja lavastus Heidi Wikar  
Äänisuunnittelu Eero Auvinen  
Valosuunnittelu Jarmo Esko  
Videosuunnittelu Mika Hiltunen
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen  

Rooleissa Kirsi Tarvainen, Carl-Kristian Rundman, Sofia Smeds, Markus Ilkka Uolevi 

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen, paitsi repliikkikollaasi kirjoittajan

Sain katsoa esityksen 19.2. Turun Kaupunginteatterin tarjoamalla lipulla, kiitos!

Turun Kaupunginteatterin esittely Äiti-näytelmästä