Ennen näytelmän alkua kannattaa muistuttaa itselleen, että Peter Shafferin kirjoittama Amadeus on taidokkaasti faktoja hyödyntävä fiktio – ja erinomainen näytelmä. Hovisäveltäjä Antonio Salieri (1750-1825) ei murhannut Wolfgang Amadeus Mozartia (1756-1791), vaikka näytelmä käyttää myrkytyslegendaa onnistuneesti hyväksi jännitteen luomiseksi. Näytelmän voimalliset jännitteet nousevat inhimillisestä kamppailusta, Salierin painista niin Jumalaansa kuin ”Jumalan rakastamaa”, Amadeusta, vastaan. Ja se kamppailu kantaa näytelmän alusta loppuun.
Kateus on mielentila, joka merkitsee toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. Nykysuomen sanakirjan mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on. Se ei vaadi uhriltaan välttämättä mitään erityistä.
Oikealla Salierilla asiat eivät olleet huonosti, ei hän ollut aikanaan mikään mitättömyys tai tyhjänpäiväinen keskinkertaisuus. Hän hallitsi korkea-arvoista virkaa keisari Joosef II:n hovissa, hän oli arvostettu ja ihailtu. Jotain kuitenkin oli pakko historian opuksesta tarkistaa. Salieri mainitaan itsensä Ludwig van Beethovenin (1770-1827) kohdalla oopperasäveltäjänä, jolta Beethoven sai oppia lauluäänien sävellykseen. Mutta noin 900-sivuisesta musiikin historian järkälemäisestä teoksesta 16 sivua on omistettu vain ja ainoastaan Mozartin historialle, pari riviä Salierille. Siinäkin olisi kateuden aihetta. Ja tämän tulevaisuutensa Salieri näki ja kuuli. Hän ei tulisi olemaan mitään kuolemattoman ainutlaatuista, jotain mitä Mozart oli jo luonnostaan.
Salieri huutaa ja vaikertaa suuria kysymyksiä Jumalalle ja yleisölleen: Miksi en minä?! Miksi tuo toinen?! Salieri edusti hovin säntillistä järjestystä. Sinne sitten saapui varsinainen individi, valistuksen aikaa henkivä ”rokkikukko” Mozart, joka pelkällä olemuksellaan, nuoruudellaan, röyhkeydellään ja tökeryydellään ärsytti. Ja sai myös paljon anteeksi lahjakkuutensa ansiosta. Mozartin maailma oli valistuksen ajan, vapautuvan yksilön, hiipuvien hovien ja niiden hovisäveltäjien aikaa. Vastakkaisasetelma on siirrettävissä rokokoo-maailmasta yli aikakausien, pysyvyys vastaan muutos.
Salieri purkaa Jumalalle ja välillä ihmisille sisäistä puhettaan ja kateudesta katkeroitumiseen kulkemisen koko kaarta: ärsytystään, vihaansa, pettymystään, kostonhimoa jne. Näytelmä kuvaa näitä tunteita, niiden onnistunutta ja epäonnistunutta säätelyä sekä purkautumista käytökseen pistämättömän tarkasti ja pauloihinsa kietoen. Salierin roolin tekevä Santtu Karvonen saa vatsani kouristelemaan ilmaistessaan sisältäpäin syövää kateutta, mutta hän onnistuu saamaan myös säälini ja ymmärtämykseni. Hän on viekas, kateutensa tuhoamistyöhön valjastava kiero, mutta inhimillinen kiero, joka lopulta asemansa avulla estää Mozartilta työmahdollisuudet ja tuomitsee tämän köyhyyden kiroukseen. Miten oivallista on siirtää ajatus nykypäivän suosittelijoita käyttävään työelämään! Mozart oli se kiistattoman lahjakas, mutta ”ei se sopiva, hyvä tyyppi”, jota olisi voinut suositella työnäytteitten perusteella. Mozart (Miro Lopperi) joutuukin käymään taistelunsa: pakottavan, sisäisen ilmaisuvoiman puolesta olosuhteista huolimatta, lisääntyvää sairautta ja köyhyyttä vastaan. Puoliso Constanze Weber (Linda Hämäläinen) pysyy mukana rinnallakärsijänä.
Katsojana tunteeni muuttuivat riippuen suhteesta tapahtumiin. Välillä oli helppoa seurata hovin tapahtumia ulkopuolelta, ja naureskella pompöösiä, satiirinomaista menoa, välillä teki mieli antaa oppitunti nulikkamaiselle Mozartille tai ohjailla lohduttavin sanoin epätoivosta Salieria. Virkistävää oli nähdä esitys välillä parvelta katsoen, yläviistosta. Tästä kulmasta näytelmä vaikutti voimakkaimmin silloin, kun Salieri puhui Jumalalle, katse kohotettuna korkeuksiin. Valokeilat näyttäytyivät vielä julmemmilta, kun ne kulkivat vierestäni kohti kituvaa. Upean tanssilliseksi muodostui lukuisien Mozart-kloonien hallitsema kohtaus, kun Salieri hautautui lahjakkuuden sävellystulvaan Mozartien heitellessä ilmoille sävellyksiä kuin mainoslehtisiä. Ja miten upealta näyttivät Salierin ja Mozartin viimeiset keskustelut vastakkaisien valojen alla, kaksi vangitsevaa hahmoa!
Ennen esitystä mietin, miten voisin olla vertaamatta näytelmää Milos Formanin ohjaamaan elokuvaklassikkoon, joka kummitteli vahvana kokemuksena mielessäni. Kaikki se elokuvan visuaalinen elävyys ja musiikillinen ilottelu… Tämä näytelmäversio toimi vahvasti puheen ehdoilla, oletin musiikin sivuroolin olevan tietoinen valinta, jotta Salieri saa loistaa. Musiikki edellä tätä näytelmää ei kannata lähteä katsomaan. Mutta visuaalisuus edellä kyllä!
Hovit olivat muodin paikkoja, Mozart muotisäveltäjä. Tämän hengen mukaista, vanhaa rikkovaa, uutta ja yllätyksellistä, löytyy lavastuksessa, puvustuksessa ja naamioinnissa, jotka toimivat loistavasti yhteen. Hauskoja pieniä ja suuria yksityiskohtia oli pitkin matkaa – biljardipalloja, liukumäkeä, pukujen yksityiskohtia – ja ne pitivät silmän mielenkiintoa mukavasti yllä. Ja valot loihtivat lisää värikkyyttä. Puvustuksen ja maskeerauksen osalta nautin erityisesti Mozartin hahmon vähittäisestä ulkoisestakin hiipumisesta, kalpenemisesta, yksinkertaistumisesta ja köyhtymisestä. Kirkas kimallus ja perukit vaihtuvat pelkistettyyn resuisuuteen. Ohjaaja Tuomas Parkkisen aiemmat Turun Kaupunginteatterillekin tekemät työt puhuvat vankkaa suurten näyttämökuvien osaamista, ja nytkin tuntui, että sekä yksilöt että ensemble liikkuivat ja tulkitsivat tasapainoisesti. En osannut vaatia mitään enempää. Vaikka oltiin suurella näyttämöllä, lavastus ei kyllästyttänyt, vaan se eli ja toi esiin eri ulottuvuuksia. Hovin linnamainen avaruus vaikutti yhtä lailla kuin rahvaanomaisuus käännetyllä lavasteella Taikahuilu-kohtauksessa. Ja loppua kohti Mozartin elintila pieneni, näyttämölle tiivistyi Mozartin pieni, mutta valovoimainen alue. Lattian ruutukuvio sai lopussa miettimään koko näytelmää ihmisshakkina, ihmissuhteiden ja tunteiden julmana pelinä.
Sain katsoa ensi-illan Turun Kaupunginteatterin tarjoamalla lipulla, kiitos!
Teksti Peter Shaffer, suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Tuomas Parkkinen
Lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, maskeeraus Anna Kulju
Valosuunnittelu Jari Sipilä, äänisuunnittelu Jari Tengström
Rooleissa Santtu Karvonen, Miro Lopperi, Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Miska Kaukonen, Ulla Koivuranta, Mika Kujala, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen + muusikko Henna Linko
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
musiikkitieteen lähde: Grout,D.J. & Palisca, C.V.: A History of Western Music. Norton. 4.ed. 1988.
kateus-sanan lainaus wikipediasta, lähteet mainittu siellä
Kulttuurikuplia 