Kokemus alkoi heti kokonaisvaltaisesti. Mustaa keskiviikkoiltaa valaisivat linja-autoaseman lamput, vesisade kaatui niskaan ja tuuli hyisen kylmettävästi. Lavastus oli täydellinen Grus Grus Teatterin Ennuste, negatiivinen -esitystä varten. Odotimme ankeassa kelissä kenttäsairaala KS 38:aa saapuvaksi. Nouda meidät jo! Jäädyin valmiiksi, vaikka luulin pukeutuneeni riittävän lämpimästi. Kun vihdoin yksikön hoitaja (Ishmael Falke) huusi nimeni ja toinen (Janna Haavisto) ojensi toimintaohjeet, tunsin muuttuvani nappulaksi koneistoon. Oliko tämä tila hyvä vai huono: potilas hoitajien armoilla, katsojaksi halunnut esiintyjien armoilla? Epätavallista, outoa ja sangen kiehtovaa kuitenkin.
En odottanut esityksen olevan mikään ilopilkku vaan kantaa ottavaa ja ajattelemaan ravistelevaa teatteria. Ja nomaditeatterille sopivaa liikkuvaa teatteria, jota en ole itse koskaan kokenut. Miten siellä ollaan? Onko tämä samanlaista kuin Parasta elämässä ja joudun rooliin? Minne meidät viedään? Mitä on vastassa? Taistelurintamalle lähtijän kysymyksiä. Jännitystä, ahdistusta, epävarmuutta, pelkoa ja sydämen kiihtyneitä tykytyksiä. Älä lue taistelukertomustani, jos et halua tietää. Haluan jakaa ja samalla kirjoittaa jotain pois itsestäni, myönnän sen.
Liikkeelle. Ihanaa, musiikki alkoi antaa kehyksiä. Stravinskimaista valssia ja hoitajien liikettä eestaas verhojen taakse. Normaalia, esirippujen takana tapahtuvaa hoitotyötä ja yksityistä. Mitä tapahtuu verhojen takana? Katsojille näyttäytyvät vain jäljet ja seuraukset operaatioista. Mieleen nousi muutaman viikon takainen kokemukseni TYKS Akuutilla. Samanlaista hiljaista odottamista ja ohikulkevien liikkeiden tarkkailua, hoitotyön ohitsekulkevaa, aavisteltavaa filmiä. Mitä minun pitäisi havaita, mikä on merkityksellistä? Yritän seurata hoitajien liikkeitä, mutta tuntuu pahalta katsoa kanssamatkustajia päin ja kääntyillä linja-autossa. Tämähän ei ole tavallinen näyttämö. Pitäisikö olla hiljaa paikoillaan katse eteenpäin, kun meitä kuljetetaan? Mikä kyyditys tämä on? On vaikeaa nähdä, vaikeaa hahmottaa paikkansa. Olenko vielä turvassa?
Ja kone kun jyskyttää ja joskus pitkästyttää, niin muista, että vain muistot pian sinusta jää.
Emme ehdi kauas, kun lisää hoidettavia tapauksia alkaa tulla. Bussi seisahtuu, ja meidät ohjeistetaan ulos jämäkästi, selkein lausein. En haluaisi seurata kriisitilannetta, olo on epämukava. En ikinä voisi ajatella tallettavani kuvina mitään onnettomuutta! Selviää, että potilaan ennuste on negatiivinen. Otamme hänet mukaan. Minne? Onneksi jännitykseni on helpottanut, tunnen luottamusta hoitajia kohtaan. He tietävät mitä tekevät, näyttelijät tietävät mitä tekevät.
Matka jatkuu, uusin ohjein. Tilanteet muuttuvat. Yritän katsoa ulos. Tuttu kaupunki ja tuttu suunta tuntuvat etäiseltä. En ole nyt kotimatkalla. Suuntataju katoilee ja palaa taas. Hiljaisuus painostaa. Edelleen hoitajat liikkuvat, liikkuvat ja saavat ohjeita.
Kun potilas jätetään kyydistä, tuntuu pahalta. Mietin, onko tämä Willy Kyrklundin novellista. Onko tämä hänen omia sotakokemuksiaan? Viittaako tämä aikamme hoitopriorisointiin vai raadolliseen sodanaikaiseen? ”Selviät kyllä, odota siinä, sinut noudetaan.” Olisin halunnut jäädä sateeseen potilaan tueksi, varmistajaksi.
Se muista silloin kun murhe sua painaa, on elo vain lyhytaikaista lainaa.
Kenenkään rooli ei ole helppo, ei paikalle saapuneen esimiehenkään. Ville Oinosen tuodessa rooliinsa tanssillisia elementtejä upeasti kapeaa käytävätilaa hyödyntäen kävi liikekielestä selväksi vastuun ja päätöksenteon vaikeus. Huokaisin helpotuksesta. Olemme sittenkin etäällä arjesta ja realismista. Taiteen keinoin päätöksentekokin on symbolista ja turvallisesti käsiteltävää. Esimiehen rooli rohkaisijana, kannustajana ja toivon antajana horjui, kun odotimme poliitikon saapumista. Olimme keskellä eimitään. Paleleminen, hiljaisuus, paleleminen, hiljaisuus, odotus, paleleminen, hiljaisuus, odotus. ”Kyllä hän tulee.” Tanssi puki tässäkin sanoiksi esimiehen todelliset ajatukset, liikkeet taskulampun valossa paljastivat. Minäkin aloin menettää toivoani, ehkä joku muukin. Ja silti: tämäkin oli tarkoitettu tapahtuvaksi.
Pelotonna käyt tuulien uomaan. Hoida taidolla työ. Valvo vahdissa yö.
Sitten hän saapui ja julisti kuin profeetta, siellä keskellä eimitään. Täytyimme hetkeksi vahvan ihmisen hurmiosta. Poliitikon (Petri Tuominen) julistus oli tarkasti koostettu ja antaumuksella esitetty. Mutta tämä oli hetkellistä, matkamme jatkui.
Ellemme olisi jo kokeneet useita esityksen vaiheita yhdessä tämän joukon kanssa, olisin pelännyt tulevaa. Rankan hoitotyön jäljet välittyivät esiintyjistä yleisöön, eikä tämä helppoa ollut kokijallekaan. Jatkuvia muutoksia, epämiellyttävien päätöksien tekoa, epävarmuutta. Ja sitten meidät jätettiin. Lapsuudestani nousi sairaalakokemus: tuttu hoitaja lähti, kun työvuoro loppui ja jäin sairaalaan, pimeään, yksin, turvanani huoneen toinen lapsi. Mutta nyt saimmekin upean kollektiivikokemuksen yhdessä. Meidät kiedottiin yhteen toistemme kanssa suljettuun tilaan. Kaikki pestiin pois, kaikki. Meidät kiedottiin ääniin ja puhtauteen.
Matka kohti lähtöpistettä huipensi kokemuksen, huipennus äänissä läpi öisen, tutun kaupungin. Silti tuntui, kuin olisi palannut taistelurintamalta vieraaseen kotiin. Kuin olisi palannut poikkeusajasta uuteen aikaan. Musiikki antoi toivoa pitkin matkaa, eri muodoissaan pitkin esitystä. ja nivoi yhteen jaksoja. Lopussa kaupungin valot olivat toiveikkaampia ja omat sydämenlyöntini tasoittuneet levollisiksi, toiveikkaiksi.
Kiitos GrusGrus Teatteri ensi-illasta 11.11.2021, jonka sain katsoa teatterin tarjoamalla lipulla. Kiitokset ja aplodit, joita ette kuulleet, kaikukoon koko työryhmälle, taiteilijoille ja terveydenhuollon puolelta esitystä auttaneille tämän kirjoituksen kautta ❤
Katsoin esityksen paitsi taiteessa koulutettuna, myös koulutetun kokemusasiantuntijan tuntemuksin.
Esityksen esittely ja esityskuvat GrusGrus Teatterin sivuilla
Evert Taube: Så länge skutan kan gå
Meguri: World´s end girlfriend
Kuvat: Pixabay, free images, ajatelma oma 11.11.2021
Kulttuurikuplia 