Turun Kaupunginteatterin Sopukka, musta laatikko, odotti perinteisessä muodossaan. Näyttämö ja katsomo katselivat toisiaan. Ei onneksi vaikuttanut siltä, että katsojalta vaaditaan suunnattomia ponnistuksia suunnata tarkkaavaisuuttaan tuonne, tänne tai moneen suuntaan. En olisi jaksanut tulla. Perjantai-illan väsymys. Pilvet tuntuivat tänään omakohtaisesti painavan. Viikon työt ja pimeys painoivat. Tunti, tunti vain ja takaisin unien maailmaan.

Ikään kuin vessapaperirullat vedettyinä auki, avattujen voimapaperirullien tapaiset roikkuivat vierekkäin taustalla ryppyisinä, kasteltuina ja kuivatettuina. Muutama avautui lattiaa pitkin kohti katsojaa . Kirjapinot odottivat näyttämöllä ja oksainen puunrunko vasemmalla, kohotettu lava oikealla. Ei mitään shokeeraavaa vaan luonnollisen oloista värimaailmaa ja korutonta, ymmärrettävää ja selvää.

• 

• 

Aura of Puppetsin Tip-festin vierailuesitys, Teatteri Qo:n Pilvien paino kertoo Elvi Sinervon (1912-1986) ja Irene Nemirovskyn (1903-1942) elämät heidän oikeiden elämäntapahtumiensa ja kirjoituksiensa – teosten, muistiinpanojen ja kirjeiden – kautta sekä fiktiivisesti nukketeatterin ja teatterin keinoin. Itseäni viehätti esityksen pohja-ajatus saman aikakauden, samantapaisia elämäntapahtumia kokeneiden taiteilijoiden yhtäläisyyksistä yli kulttuurirajojen. Siksi jaksoin tulla, kiinnostus voitti ylitseni vyöryvän väsymyksen. Hyvässä muistissa oli vielä Toisen tuntemattoman esitys tässä samaisessa tilassa. Toivoin myös saavani jotain lisäarvoa kuvaani Toisen maailmansodan ajasta. Kaikessa karmeudessaan ja epäinhimillisyydessään se on itseäni kiehtova ajanjakso, joka käy ihmiskunnalle yhä ja alati oppitunnista. Tuo aika kertoo suunnattoman paljon ihmisyyden muutoksista, ääri-ilmiöistä ja vastakohtaisuuksista: käsittämättömästä, hurmoksellisestakin raakuudesta kontra ihmisten sydämellisestä pelastamisesta, syvältä kumpuavasta elämänvoimasta vs. kaiken voiman menettämisestä ja luopumisesta, joukkovoimattomuudesta ja -voimasta, tuhoutuvista ja selviytyvistä yksilöistä…

”Luomishalu etsii aina jonkun reiän.”

Näyttelijät ja nuket esiteltiin tasavertaisina, he saapuivat yhdessä, näyttelijät paljain jaloin. Sekä Mila Nirhamo että Perrine Ferrafiat elivätkin roolinsa tasapainoisesti nukkien ja näyttelijöiden välisessä kommunikaatiossa, sekä näyttelijöinä että nukettajina. Taiteilijanaisten elämää seurattiin kronologisesti eteenpäin lapsuudesta alkaen aina pilven päälle. Teos virtasi eteenpäin vaivattomasti ja sujuvasti, elementtien välissä tuntui ilmavuus, kun puhetta ja hiljaisuutta käytettiin molempia valikoidusti, samoin liikkeiden nopeutta ja hitautta.

Teos oli pullollaan hienoja yksityiskohtia! Irenen kuvaukset yhteiskunnan ilmapiirin kiristymisestä hänen ympärillään ja oman ilmaisutilan kaventumisesta, ja Elvin vankeuden aika -vankeuteen pukeutuminen, siinä kipuilu ja vapauteen lentäminen – tuntuivat erityisen koskettavilta. Vaihdot näyttelijöistä nukettajiksi kohdistivat katseen oivallisesti toimiviin lavasteisiin, kun kirjapino toimikin yhtäkkiä käännettynä kaupungin taloina, kirjoituspöydästä kirjoineen ja kirjoituskoneineen muokkautui pommitettu Pariisi. Kaikki tuntui toimivan huolitellun täsmällisesti. Tämä tallettui muistiin esityksenä, josta haluaa ahmia sekä pienimmät yksityiskohdat että kokonaisuuden.

Valot, äänet että musiikki tukivat erinomaisella tavalla teoksen rakentumista ja tunnelmaa. Venäjän kansannousu tavoitettiin mieskuoron sävelin, 1900-luvun alun rento, kultturelli pariisilaisilmapiiri ajan jazzilla. Kitaran käyttö läpi teoksen yhtenäisti ja rauhoitti tunnelmaa. Klezmerin suuntaan kasvatettu kappale tuntui puhuttelevalta, tehokkaalta ja antisemitismistä viestivältä pasifistiselta kannanotolta, kun kitaran soinnuttelu täyttyi vähitellen koko kappaleeksi ja mukaan tuli myös klarinetti.

Pilvien painossa naisten ja maailman kohtalot kohtasivat hienovaraisesti ja lyyrisesti, taiteen symboliikan avulla arkisesta historiallisuudesta etäännytettynä. Taiteilijanaisten hahmot limittyivät, sivusivat, viistivät toisiaan ja monin tavoin, mutta puhuivat stereona vuosisadan alkua ja kohtaloitaan. Ne ilakoivat nuoruutta, kävivät samaan kirjoittajapöytään, poimivat pilviä sisältäviä teoksia, kertoivat suhteesta rakkaisiin. Ne kasvoivat, loivat, rakastivat, kärsivät, sammuivat. Saman taivaan, vaikka eri pilvien alla.

Teoksen lopun kauneus jäi soimaan pitkään. Irenen sittemmin postuumisti julkaistut ja palkitut teokset jäivät matkalaukun sisään. Jotain onneksi säilyi Auschwitzin tuholta. Puun oksilla lepäsivät ja kasvoivat teoksen osat. Ja lopussa taiteilijat pääsivät pilvien alta yhdessä istumaan kirkkauteen ja yhteisen pilven päälle.

Kävellessäni teatterilta syksyn pimeässä perjantai-illassa lämpö hiipi sisälleni. Sellainen pieni onni, joka syntyy koskettavan kohtaamisen jälkeen ja jonka voi tallettaa sydänalaan ja mieleen lämmittämään. Olin onnellinen, että jaksoin saapua paikalle. Taide voi rauhoittaa, tasoittaa hektisen viikon aallot ja tyynnyttää levottoman mielen. Sen tämä esitys teki herkällä harmoniallaan, silittelemällä lempeällä kädellä kiireen katsojastaan ja puhumalla suurista maailmantapahtumista, ja taiteilijaurista niiden sisällä kunnioituksella, vivahteikkaasti ja huolellisesti. Tunsin nousseeni itsekin pilvien päälle, ainakin lähelle niitä.

Työryhmä:

Käsikirjoitus, ohjaus, lavastus, näyttämöllä: Mila Nirhamo

Äänisuunnittelu, näyttämöllä: Perrine Ferrifiat

Nukenrakennus: Laura Hallantie

Apulaisohjaus: Johanna Latvala

Valosuunnittelu: Essi Santala

Kitara: Valtteri Bruun

Työryhmän assistentti: Maria-Elina Koivula

Katsoin esityksen festivaalin tarjoamalla lipulla, KIITOS!

Artikkelin pääkuva, kuva nukesta, Elvistä ja nukesta : Miso Macura (Aura of Puppets kuvapankki)

Kuvat Elvi Sinervon runojen taustalla: Pixabay, free images, kirjoittajan käsitteleminä

Esitystiedot Turun Kaupunginteatterin sivuilla

Pentti Straniuksen artikkeli Elvi Sinervo – vuorelle nousija, pilviin katselija (arvio Jaana Torninoja-Latolan 2017 ilmestyneestä kirjasta Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä.)