Давайте выпьем за встречу! за знакомство! Juodaan tapaamiselle! Tuttavuudelle! Venäläisen votkan maku palautuu suuhun, se pehmeä Stalitsnaja, jota voi juoda ihan eri malliin kuin kotoisia väkeviä. Kun rakkaussuhteessaan pettynyt arkeologian opiskelija Laura (Seidi Haarla) hyppää junavaunuun, hän huokaisee ja hymähtää apaattisena matkakumppanilleen – jaa että tällainen on tarjolla, ei kiitos. Ljoha (Juri Borisov) vetää kirkasta kaksin käsin zakuskien, kylmän makkaran ja suolakurkkujen, kera. Jep, juuri niin minäkin olisin reagoinut ensivaikutelmana, vastassani venäläinen stereotypia. Mutta se onkin oivallinen lähtökohta päähenkilöiden muutosmatkalle kohti itseä, toista ja jotain yhteistä.

En tiedä, miten muut salissa katsoivat tätä elokuvaa, minä katson sitä ruusunpunaisin (huom!, en kommunisminpunaisin) silmälasein. Venäjän kieli istuu minussa rakkaimpana vieraana kielenä ja opiskelin sitä 80- ja 90-luvun vaihteessa myös yliopistossa. Pystyin heti samaistumaan johonkin tuon ajan maailmaan, glasnostin, perestroikan ja tulevan muutoksen maailmaan, jota edusti Lauran länsimaisuus videokameroineen ja walkmaneineen, ja vanhaan, ehkä romanttiseenkin slaavilaisuuteen illanistujaisineen, elämänviisauksineen ja babuskoineen.

Laura ja Ljoha tekevät matkaa yhteisessä junahytissä kohti Murmanskia, Ljoha mennäkseen kaivokseen töihin ja Laura nähdäkseen petroglyfit, ikivanhat kalliopiirrokset. Alussa he karsastavat toisiaan niinkuin vain monessakin mielessä eri maailmoista tulevat ihmiset tekevät. Yhteistä kosketuspintaa ei tunnu löytyvän. Laura kuvaa. Hän kuvaa maisemia ja J-P Passin kamera tallentaa Lauran silmin näkymät, valot ja ohikiitävän maiseman ankeuden, karuuden ja harmauden. Kamera loihtii runollisia kuvan ja valon yhdistelmiä, sumuun häipyviä asemia ja ohilipuvia rakennuksia. Sama ankeus vallitsee Lauran mielenmaisemassa ja ikävässä rakastetun Irinan (Dinara Drukarova) luo.

Vähitellen toisilleen vieraat pääsee keskusteluyhteyteen, toinen toistaan ihmetellen. Ahtaan paikan tunnun saavuttava kamera tuo esiin pienetkin ilmeet ja eleiden muutokset lähietäisyydeltä, katsoja pystyy tuntemaan ahtauden, se tuntui kurkussa ahdistuksena. Itse koin tunnelman vapautuvan vasta, kun saatiin aikaan kolmiodraaman ainekset. Hetken aikaa samassa hytissä matkustaa Sasha (Tomi Alatalo) ja Ljohan patoumista pursuileva mustasukkaisuus on naiivin suloista. Minkä revanssin Ljoha saakaan, kun suomipoika osoittautuukin romanttisia lurituksia näppäileväksi kameravarkaaksi! Kadotetun kameran myötä katoavat Lauralta ”koko Moskova” ja sen muistot, eikä hän voi enää suojautua kameran taakse.

Junamatkan aikana Lauran ja Ljohan suhde hakee muotoaan, mutta katsojakaan ei oikein pääse käsiksi mikä se on. Romantiikkaa kohden hapuillaan, mutta kaikki jää hahmottomaksi ameebaksi jonnekin romantiikan sävyttämän ystävyyden muotoihin. Ahtaasta, tunkkaisesta junan hytistä päästään Lauran mukana Murmanskin neukkusaavutuksia ylistäviin museoihin ja viimeisiin puhelinsoittoihin menneen rakkauden perään. Sekä ajan henki että Lauran mieli odottavat muutosta. Lopulta umpioistaan avautunut Ljoha sen Lauralle tarjoaa. Kaivos, meri, upea matka petroglyfien äärelle ja hetket niitten äärellä sekä vapautuneitten mielien ilottelu lumituiskussa kuvaavat muutosta voimallisesti.Vähitellen horisontti laajenee ja avautuu. Valo voittaa niin mielenmaisemissa kuin kuvissakin. Elokuvan aikana Ljoha osoittautuu hauskaksi, avuliaaksi persoonaksi sekä kerros kerrokselta syvällisemmäksi ja arvoituksellisemmaksi venäläiseksi sieluksi, joka viime hetkellä paljastaa itsensä. Todellinen Русская душа.

Elokuvan ennakkoesityksessä 11.10. elokuvateatteri Dianassa ohjaaja Juho Kuosmanen toivoi, että teosta voisi katsoa omana teoksenaan, kirjaa lukea omanaan. En ole lukenut Rosa Liksomin kirjaa, jonka pohjalta elokuvaa on rakennettu. Ja elokuva todellakin on oma taideteoksensa, erinomainen sellainen, ja jo saamansa sekä tulevat palkintonsa ansainnut. Taideteokseksi se nousee monella tasolla. Kuosmasen sanoin ”käsikirjoituksen voi muuttaa helpommin kuin ihmisen”, ja tässä teoksessa käsikirjoitus, näytteleminen, kuvaus ja leikkaus ovat löytäneet ihailtavan, luontevan yhteisen äänen ja synteesin.

Tunne elokuvan jälkeen oli… jotain; apea mutta valoisa, kaihoisa mutta lempeä, harmaa mutta valonpisaroiden ja hymyn kyllästämä. Elokuvassa tunnarina soi Voyage, voyage, mutta omassa mielessäni lähti soimaan aikalaiskappale, Kino -yhtyeen apaattinen кукушка, Kukushka (Käki). Tunteet ovat monimuotoisia, eikä niitä aina saa kädelle tarkasteltavaksi. Ihan niinkuin tämän elokuva rakkaus on jotain; muuntuvaa vastenmielisyydestä sietämiseen, pienistä kiinnostavista yksityiskohdista aina laajoihin rakastettaviin ominaisuuksiin. Ja lopulta kaiken täyttää hymy ja valo, kun Laura matkustaa taksissa Ljohan hänelle säästämä piirustus kädessään. Sen taakse on riipustettu isoin kirjaimin Lauran Ljohalle suomeksi opettama lause ”minä rakastan sinua”, haista vitu.

Давайте выпьем за дружбу, за любовь, за жизнь! Juodaan ystävyydelle, rakkaudelle, elämälle!

Elokuvan esittely wikipediassa

Кукушка/Kukuska, Kino-yhtyeen mustalta albumilta Musta albumi (Чёрный альбом, 1990)

Kuvat: elokuvayhtiö Aamu, Finnkinon sivuilta