Keväisiä valoimpressioita Sigrid Schaumanilta

Mielikuvitusta ilman en voisi elää! Kun räntäsade vihmoo päin kasvoja ja jäätävä tuuli Taidemuseonmäellä saa toivomaan talvipipoa takaisin, voin kuvitella itseni Gianicolo-kukkulalle Roomaan, keskelle pinjojen huojuntaa, auringonpaahtaman iltapäivän jälkiaaltoiluun. Kiitos mielikuvitukselle, että Turun taidemuseon näyttely Sigrid Schaumanin (1877-1979) taiteesta yhdistyi musiikkiin ja elokuvaan sekä itse koettuihin Roomaan ja Kemiön Söderlångvikiin.

Näyttelyn jälkeen mietin, miksi aulassa videon taustana soinut Erik Satien (1866-1925) Gnossienne 1 ei mielestäni tehnyt oikeutta vihreänsävyissä valoisana väreilevälle kuvataiteelle. Se kuulosti pikemminkin melankoliselta, jopa apaattiselta tunnelmapalalta. Enemmän se muistutti Schaumanin osaksi slaavilaisista juurista, vaikka impressionistista hetken vaikutelmaa osuvasti tulkitsikin. Aloin miettiä musiikkeja, joita itse kuuntelisin näiden töiden kanssa, taustalla, ennen tai jälkeen.

Vasemmalla nuori Sigrid Schauman Helsingissä 1900-luvun alussa ja oikealla 1961 Kemiön Söderlångvikissa

Päällimmäisenä näyttelystä jäi mieleen huolellisesti rakennettu taiteilijan taiteen muutoksen kaari sekä tyylin hioutuminen. Huoneesta toiseen siirtyessä oli vaivatonta seurata Schaumanin elämänkaarta ja miettiä, mikä elämässä on vaikuttanut taiteeseen . Nuoren ja vanhan Sigridin valokuvat tarjosivat autenttista ajankuvaa. Ja jos tästä ajasta jotain myönteistä voi löytää, niin sen, että saa rauhassa tarkastella teoksia näyttelyhuoneen ainoana katsojana. On nautinnollista nähdä jotain näin valoisaa, joka näyttäytyy hetken vain minua varten, ja juuri nyt, kun omakin elämä alkaa kirkastua kohti avoimempaa kesää.

Ensimmäisessä huoneessa Ellen Thesleffin teos muistutti siitä, että ihmiset, taide ja taiteilijat eivät elä tyhjiössä. Voin kuvitella, millaista nuoren naisen tahdonvoimaa on osoittanut taiteen tielle lähteminen perheen tuen puuttuessa. Onneksi Schaumanilla on ollut lähellään Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck vahvoina naisesimerkkeinä. Opettajat, kollegat, ystävät ja läheiset vaikuttavat, suuntaan tai toiseen. Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa oli taiteilijat yhdistävä työ Thesleffiltä, mutta väistämättä viimeisen huoneen omakuvat muistuttivat Schjerfbeckin omakuvien kehityksestä kohti viitteellisempää ilmaisua. Myös sama Siuntion maisema löytyy alakerrasta Schaumanin ja yläkerrasta Schjerfbeckin kuvaamana.

Vasen työ Ellen Thesleffin Lukuhetki, jossa toinen kuvatuista on Sigrid Schauman. Oikealla Schaumanin Omakuva.

Vihreästä tuli Sigrid Schaumanin lempiväri, se muistutti Puolassa vietetyn lapsuuden vehreistä maisemista. Perheen äiti oli menehtynyt jo Sigridin ollessa alle 10-vuotias ja perhe muutti Suomeen 1889 isän upseeriuran vuoksi. Vihreän eri sävyt ja voimakkuudet valoivat elinvoimaa katsojaankin visuaalisen vihersmoothien lailla. Oli Suomen pohjoisen valon vihreää, Suomeen kuviteltua etelän vihreää ja Etelä-Euroopan kirkkaan valon heleänvihreää.

Schauman aloitti 1899 opinnot Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä, ja opettajana oli mm. Helene Schjerfbeck (1862-1946). Sigridin Eugen-veljen surmattua Bobrikovin ja itsensä sekä kiinnostus että tilannetekijät veivät Sigridin ulkomaille, Kööpenhaminaan, Pariisiin ja Italiaan, jatkamaan opintoja ja maalaamaan (1904-1910).

Schaumanin aikalainen oli italialainen säveltäjä Ottorino Respighi (1879-1936), joka sävelsi pianokonserttonsa a-molli 1902. Respighi sai oppia venäläiseltä mestarilta Rimski-Korsakovilta ja pianokonsertto soi kauniin romanttisena ja runsaana. Yllä olevien maisemamaalausten taustalle se sopii mainiosti. Respighikin haki omaa tietään ulos romantiikan aikakaudesta ottaen vaikutteita ranskalaisesta impressionismista ja edeten kohti omaa, tunnevoimaista, sensuaalista ilmaisua. Hän kuvasi roomalaisia tunnelmia 1910-20 -lukujen töissään Rooman suihkulähteet, Rooman pinjat ja Roomalaisia juhlia. Villa Borghesen pinjat tuoksuvat ja Fontana di Trevin suihkulähteet pulppuilevat Schaumanin teosten taustalla.

Schaumanin tuotannossa talviset kuvat ovat harvinaisia ja siksi ehkä ne muutamat nousivat esiin ja herättivät kysymyksiä poikkeuksellisen kylmillä väreillään. Elisabeth-tytär oli syntynyt 1913, ja Sigrid jäänyt yksinhuoltajaksi. Oliko hänen pakko maalata talvella puhtaasti taloudellisista syistä? Talvikuvassa Pariisista näkyy tuulen suunta ja voima. Mikä on teoksessa autenttisen tunnelman ja mielenmaiseman suhde?

Vasemmalla Talvikuva Helsingistä, oikealla Talvi Pariisissa (1928)

Mitä jos…? -ajatuksia syntyi näyttelyssä paljonkin. Aina 1920-luvulta eläköitymiseensä taidekriitikon työstä 50-luvulle asti Schauman maalasi lähinnä kesäisin ja puhui ranskalaislähtöisen kolorismin ja nonfiguratiivisen taiteen puolesta. Mitä jos hänellä olisi ollut taloudelliset edellytykset jatkuvaan maalaamiseen? Mitä jos hän olisi asunut jatkuvasti Keski-Euroopassa? Mitä jos hän olisi kiertänyt muuallakin Etelä-Euroopassa? Olisimmeko saaneet enemmänkin vehreitä maisemia ja tunnelmia vuorokauden eri aikoina väräjävässä valossa?

Vahvasta uskosta ja mielenkiinnosta omaan tekemiseen, halusta kehittyä ja elää täyttä elämää taiteessa kertoo Schaumanin lausahdus: ”Täytyyhän sitä ajatella omaa tulevaisuuttaan ja kehitystään”. Vain luomisen tahtoa uhkuva ja taiteen tekemisen ajattomuuteen uskova ihminen voi lausua eläköityessään noin! Ja uudesta kukoistuksesta taiteessa kertovatkin eteläeurooppalaiset ”La Dolce Vita” -elämän kulttuurimaisemat. Olikohan elämä suloista tuolloin myös taiteilijalle?

Molemmat maalaukset ovat Roomasta 1950-luvun puolelta.

1950-luvulla Schauman oli mukana yhteisnäyttelyissä, mutta ensimmäisen oman yksityisnäyttelynsä hän piti vasta 1964. 1950-luvun lopulta taiteilijan näkö heikkeni, mikä vaikutti ehkä rajoittavasti, mutta myös vapauttavasti. Tyttären kuoleman myötä 1967 hänestä postuumisti maalattu muotokuvansa jäi Schaumanin viimeiseksi työksi. Taidemaalariliitto kutsui Schaumanin ensimmäiseksi kunniajäsenekseen vuonna 1977, taitelija oli tuolloin 100-vuotias.

Amos Andersonin kesäresidenssi, Söderlångvikin kartano Kemiössä, toimii nykyään kartanomuseona. Tekstin alussa oleva valokuva on kartanon kattoterassilta.

Erityisesti viimeinen näyttelyhuone puhutteli minua. Työt oli aseteltu kauniisti, keskustyönä kasvoton alaston. Jokaisessa työssä utuinen, pehmeä hahmo piirtyi väriä vasten. Joukosta hahmoja, taustoillaan elämän värikäs kirjo, muodostui yksi harmoninen ryhmä. Vastapäätä tätä seinää Sigrid Schaumanin omakuvien sarja nuoresta vanhaan katseli alastonsarjaa. Jos työt kävivät viitteelliseksi, niin kävi myös taiteilijan omakuva. Siinäkin läheltä katsottu pirstaleisuus koostuu kauempaa katsottuna yhtenäiseksi kuvaksi: tällaiseksi kuvaksi muodostui minun taiteilijatieni.