Eilen, torstaina 3.12. iltapäivällä, minun piti istua toistamiseen Nokia-näytelmän katsomossa Turun kaupunginteatterissa. Näin ennakkoesityksen maanantaina 23.11. ja tuolloin kirjoittelin jo innoissani ylös ajatuksia ja tuntemuksia näytelmästä. En ollut ennakko-oletuksistani huolimatta pitkästynyt tai kyllästynyt, päinvastoin. Näytelmä osoittautui oikeinkin viihdyttäväksi tarinaksi, kertomukseksi, jossa rikkauksia jauhanut kalevalainen sampo pudotetaan lopulta aaltoihin. Mieleeni palautui näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälän ja ohjaaja Mikko Koukin edellinen yhteinen suursaaga, Taru sormusten herrasta. Tässäkin työssä näin yhtä onnistunutta tiivistämistä ja näkökulman valintaa.

Ladoin mietintämyssyyni ajatuksia eri osa-alueitten parhaista paloista: hienoja hetkiä, onnistuneita roolitöitä ja visuaalisia elämyksiä. Mietin myös oman elämäni yhtymäkohtia Nokiaan aina lankapuhelinhistoriasta nykyiseen älypuhelinaikaan. Olen työskennellyt nuorena kesätöissä ihka oikeana ”sentraalisantrana” ja muistan kännyköitten tulon, ARP:t ja NMT:t siitäkin näkökulmasta. Odotin kynä terävänä ja ajatukset sauhuten.

Tiistaina 1.12. vaeltelin kirjakaupassa etsiskellen itselleni kalenteria ensi vuodeksi, kun ilmoitus teatterin esitystoiminnan keskeyttämisestä rävähti sähköpostiin. Kädessäni oli kalenterivalintani, Ilon vuosi 2021. Tämä vuosi oli ollut Unelmien vuosi 2020. Tuntui, että jossain tuonpuoleisessa jumalat pilkkasivat pienen ihmisen elämää ja naureskelivat koko ihmiskunnan räpiköinnille. Iltapäivällä kaikenlaisia esitysten peruutuksia ropisi liukuhihnalta. En halua kirjoittaa Nokian ennakosta sen enempää. Teatterikin toivoo kirjoitettavan varsinaisesta näytäntökauden esityksestä. Ensi vuonna, Ilon vuonna sitten.

Vielä keväällä en tuntenut erityistä ahdistusta, pettymystä tai surua tapahtumien peruuntumisista. Olin aika tyypillisesti ja enemmän huolissani iäkkäiden läheisteni voinnista. Kirjoittelin huolta yksityisiin ja jakamiini teksteihin. Seurailin vinkkauksia, facebook-livelähetyksiä ja striimejä ahmien kaikkea uutta ja virkistävän erilaista. Kesällä, erityisesti juhannuksena, tanssittomuus alkoi vaivata, mutta syksy saapui ja meni hurahtaen tätä blogiakin käynnistellessä. Mutta nyt! Kaikki menetetty vyöryy tsunamina ylitseni.

Luotan siihen, että suuren tuntemattoman edessä asiantuntijat osaavat tehdä oikeita pohdintoja ja päätöksiä meitä kaikkia varten ottaen huomioon monet eri näkökulmat. En vähättele epidemiologista vaaraa, enkä haasta ohjeistuksia. Kuuntelen mielelläni viisaita, esimerkiksi sekä psykologian että epidemiologian asiantuntija Markus Jokelaa psyyken että somaattisten vaikutusten osalta. Heikoin lenkki on itsekeskeinen, välinpitämätön ihminen, joka asettaa oman etunsa ja napansa muiden yläpuolelle. Hän nostattaa muissa, yhteistä etua ajattelevissa, vihan ja pettymyksen tunteita. Yhteisöllinen, yhteisen edun ajattelu on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Me kaikki vastuuntuntoiset tiedämme sen. Me olemme kaikki häviäjiä, jos huonosti käy. Kuitenkin toivon, että somaattisten sairauksien ohella ohjeistuksissa otetaan huomioon myös ihmisen psyyken hyvinvointi ja sosiaaliset liittymisen tarpeet. Ihmisen lajityypillinen tarve on liittymisen tarve. Haluamme olla oikeasti yhteyksissä muihin ihmisiin, livenä. (Liittymistarpeista voi lukea lisää vaikka Maslow´n tarvehierarkian tai Adlerin yksilöpsykologian pohjalta.)

Itse olen oman työ- ja elämänkokemukseni pohjalta huolissani eristyksen, siitä seuraavan ahdistuksen ja masennuksen vaikutuksista. Mikä olisi tasapaino siinä, että voisimme kokea aitoja liittymisen kokemuksia, mutta turvallisesti? Syksyn kulttuuritapahtumissa, erityisesti konserteissa ja teattereissa, olen kiittänyt etäisyyksien pysymistä, vastuullisia järjestelyjä. Kulttuuri ja liikunta vertaisryhmässä on ja on ollut tapa pitää fysiikastani ja psyykestäni huolta. Erilaiset taidetapahtumat ovat olleet lohtuni ja tapani olla edes jotenkin sosiaalinen, vastuullisesti, ilman lähikontakteja. Olen kokenut kulttuurihyvinvoinnin tärkeämmäksi kuin ikinä. Taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksista on kiistatonta tutkimusnäyttöä, tällaisia tutkimuksia on myös Maailman terveysjärjestö WHO koonnut yhteen. Taide vaikuttaa terveyteeni positiivisesti ja sen kaikenlainen, sosiaalinenkin, puuttuminen vähentää terveydentunnetta. Janoan kollektiivisia, eläviä kokemuksia.

Teatteri on kliseen taidetta, ja juuri siksi niin huikea kokemus yhdessä jaettuna. Kun istun yleisössä, tiedän että muutkin tietävät, mitä tämä merkitsee. Ehkä siinä piilee teatterin yhteys kansanjoukkoihin ja sitä kautta poliittisuuteen. Kenties. Ääni on omiaan vahvistamaan ja syventämään jaettua kokemusta. Tiedämme muidenkin kuulevan saman, mitä itse kuulemme, mutta silti tulkitsemme sitä omalla tavallamme. Ääni soi yhtä aikaa jaettuna ja yksityisenä. 

Kimmo Modig kirjoituksessaan Tuulen huminaa käsitteiden metsässä teoksessa
Ääneen ajateltua – Kirjoituksia äänestä, esityksestä ja niiden kohtaamisista, jonka on toimittanut Heidi Soidinsalo Taideyliopiston teatterikorkeakoulu. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 44. 2014.

Millaisia voisivat olla tapahtumat, joita tässä tilanteessa voisi turvallisesti järjestää? Olisivatko ne edes ulkoilmatapahtumia, jotka kannattaisivat sekä taloudellisesti että terveydellisesti? Yksityisnäytöksiä jo keskenään tekemisissä oleville, saman työyhteisön jäsenille? En tiedä vastauksia. Itse jään odottamaan ja valmistaudun odottamaan pidempään kuin 23.12. asti. Ensi vuoteen, Ilon vuoteen 2021.

Kuvat: Päivi Suominen

Pääkuva on otettu keväällä 2020 ennen kaikkia rajoituksia teatterikierrokselta Turun kaupunginteatterista. Otin stagen haltuuni lizaminnellimäisin ottein 🙂 ”Life is a cabaret, my friend!”