cabinet – a piece of furniture with shelves, cupboards, or drawers, used for storing or showing things
meaning in the Cambridge English Dictionary
Ajatus somemaailmaesityksestä ärsytti, mutta kiinnosti. Taiteen ja somen liitto, kulttuurin ja markkinoinnin liitto nostaa vastarintaa tällaisen romantikko-humanistin ajatusmaailmassa. Mutta tunnustettava se kai on, kaikessa nykyään puhutaan markkinoinnista ja varsinkin somen sisältömarkkinoinnista. Ennen Mellanmjölk Productionsin The Cabinet-esitystä Tehdasteatterissa pohdiskelin virtuaalielämää ja varsinkin sometusta some-esityksestä.
Mihin sitten törmäsin, mikä ärsytti? Ärsytys johtui omasta medialukutaidottomuudestani. Taipumuksenani on uskoa kaikki sometettu. Diginatiivit nuoret ovat tässä valistuneempia: – Hei, se on kuvavirtaa. Se tuli ja meni, se on jonkun ihmisen persoonataidetta, niinku et ”Näin haluaisin olla”. – Ai vähän niinku barbileikki? Tää menee nyt tänne kahvilaan, tilaa latten kauramaidolla ja sillai. Höpöhöpöä. Leikkiä. Ei faktaa vaan fiktiota. Tai jotain niiden väliltä.
Some on patsasteluparatiisi, falskiuden sulattamo, jossa mikään ei välttämättä ole sitä miltä näyttää. On muokattua, suodatettua, lainattua, vähän tai paljon vääristeltyä totuutta. Saat esiintyä jonain, mitä et kuitenkaan ole. Hieman paranneltuna. Köysiratagallerian Kotimatkoja-näyttelyn kuraattori, valokuvataiteilija Joel Karppanen tiivistää asian itseäni paremmin:
Visuaalisen autofiktion tulevaisuudessa Karppanen näkee keskeisen roolin sosiaalisella medialla, etenkin Instagramilla.
– Elämä on kokonaisuudessaan performanssi, mutta juuri sosiaalisen median profiileissa esiinnymme puolifiktiivisenä hahmona tarinassa, jota kerromme. Voi ajatella, että jokainen – oli taiteilija tai ei – tekee visuaalista autofiktiota. Monilla somessa aktiivisilla ammattitaiteilijoilla tämä on tietoinen keino.
Jukka Kittilä, Turun Sanomat lauantaina 14.11.2020
Se juuri ärsyttää, epätietoisuus. Kun kesällä mietin bloggaamisen aloittamista, mietin paljon koulutusta. Miksi minä, akateemiseen pohdintaan koulittu ihminen, haluaisin heittäytyä tänne puoskareiden valheelliseen valtakuntaan? Siksikö, että akateemisten penkit on varattu ja vanhalla, vakiintuneella medialla menee huonosti? Sisäänpääsy noihin maailmoihin aukenee vain harvalle. Se vaatii verkostoitumista, esilläoloa, itsensä markkinointiin panostamista ja – kuulemma – kyynärpäiden käyttöä. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos omaa huomattavia mielipiteitä, ne huomataan muutenkin kuin itseä mainostamalla. Pah, ajatus on erittäin epäcool ja viime vuosisadalta, mutta niinpä olen itsekin. Vapaaseen somemaailmaan on puolestaan helppo tulla. Sinne saa kantaa oman istuimen, sellaisen kuin itse haluaa, ihan omannäköisen. Toinen kysymys on, minkä varaan rakentaa oman maailmansa ja kuinka haluaa esiintyä tai esittää, miten paljon olla tosi, rehellinen ja aito. Instagram, facebook, some antavat mahdollisuuden, mutta itse on luotava sisältö, tuotettava (luotettava) sisältö ja perusteltava se, jos niin haluaa. Ja pidetäänkö bloggaajaa tai vloggaajaa edelleen kuitenkin toisarvoisena verrattuna vanhaan kunnon painotalomediaan, siihen luotettuun? Ajat muuttuvat tässäkin asiassa, sen olen nähnyt. Mutta vastuu lukemisesta ja mediakriittisyydestä on entistä enemmän lukijalla. Eli siis mitä tulen esityksessä näkemään? Onko vastuu nyt katsojalla? Mitä haluan kirjoittaa ja mihin valoon asettaa näkemäni, miten esittää näkemäni? Miten somettaa somesta?
Ärtyisä kiinnostus kannoillani astuin teatterisaliin, jossa hämyisä sinisavu purjehti vastaan. Seinä oli taputeltu täyteen post-it-lappuja, kuin itkumuuri täynnä toiveita. Kronologisen paperimosaiikin alussa seisoi kysymys: MINKÄ VALLASSA OLEN? Vastauslapuissa päivämäärät seurasivat toisiaan ja vastauksia poksahteli maan ja taivaan väliltä, ihmisen sisältä ja maan pinnalta: Iron Maidenin, meidän, etäisyyksien… Esiintyjät odottivat meitä kuin DJ:t koneiden takana valmiina valkoisissaan, neonvihreissä pipoissa ja Nike-takeissaan.
Lämmin punavalobossanova sai esiintyjät tanssiin. Mitä ihmettä nyt seuraa? Tanssia, joka vaihtui toiseen räp-tyyppiseen rytmitettynä podypercussio-tyyppisin käsiliikein. Videotykit päälle ja liike jatkui, esiintyjät olivat myös tekninen henkilökunta.
Kun musiikki vaihtui avaruutta tavoittavaan seesteisyyteen, löytyy kahdesta tykistä sama kynttiläkuva, joka lähti tavoittamaan taivasta valonheittäjien lailla. Tässä on jotain… vau, kaunista!! Toisaalta kynttiläkuvat leikkasivat toistensa päälle seinällä, lepattivat. Kynttilät yhdistyivät kasvokuvaan. Katsoimme kuvaa, kasvokuva katsoi kynttilöitä, kynttilät lepattivat kuvan esiintyjälle virtuaalisesti.
Kuvat täyttivät seinän. Täyttivät ja täyttivät, jatkuvana virtana. Yksi esiintyjistä polki niitä kohti, jäi nojaamaan seinään arkisen laatikkokuvan viereen. Hän rajasi sen, kehysti kehollaan. Arkisia kuvia seurasi jatkuvana virtana, jotain korostettiin, jotain peitettiin. Kehot ja kuvat kisailivat, leikkivät, ja erityisesti heijastetun kuvan silmien peittäminen vuorotellen puhutteli. Kuva katsoi vain vähän ja elävä keho sai valita, mitä ja miten paljon. Jotain nostettiin esiin, paljon meni virran mukana. Teknokuvavilinää pitkin seinää. Kuvissa oli kaikki ja samalla ei mitään. Aloin kyllästyä. Tätäkö on elämä? Oikeesti?! Kuvat vilisivät lapsia, naisten kasvokuvia, esineitä, maisemia, taas lapsia, naamoja loputtomasti. ”Discomessu arjelle ja epäcooliudelle”, sanoi esityksen mainos. Tuotahan se juuri on, mutta en jaksaisi enää enempää. Aloinkin miettiä, onko some juuri siksi. Kun emme enää halua jakaa arkipäiväämme, sitä aina toistuvaa samaa, valitsemme parhaan palan, kauneimman kuvan siitä jaettavaksi. Ja haluaisimme sen olevan vielä hippusen verran parempi.
Mutta emmekö me haluakaan kertomuksia ja tarinoita elämästä? Kuvako puhuu enemmän kuin tuhat sanaa? Ehkä joskus. Kertomuksen osioon päästiin eniten, kun takit riisuttiin ja kehoihin heijastetut kuvat elivät, levenivät ja pitenivät ylös alas kehojen pintoja. Oltiinko tässä lähimpänä itseä? Olen ja elän kuin kuvani.
Loppupuolella esitystä, vangitsevassa kohtauksessa patsaana seisovaan esiintyjään kasvot ja elämä heijastuvat erilaisina kuvina. Poseeraava patsas. Miten tämän voisi tulkita? Vaikka kuinka poseeraisi, oikea elämä näkyy pintaamme ja pinnallamme jossain valossa. Tai että poseeraava patsas vain heijastaa minuutta?
Lopussa esiintyjät, ”sukkahousujengi”, kuoriutuivat riemullisesti sukkiksista, suorastaan viskoivat niitä menemään. Kiireen vilkkaa he hakivat sivussa olleelta ”alttarilta” mutteripannua ja ihanan aamubrunssin tykötarpeita. Koko nuorten naisten porukka otti kahvilaposeerausasentoja kahvihetkenään. Heidän varjonsa, oikeat varjot heijastuivat seinälle.
Esitys leikitteli kuvilla, valoilla ja varjoilla. Jotain on nostettu, jotain kätketty. Kun Army of lovers laulaa I´m crusified, katsoja miettii, olenko ristiinnaulittu arkeeni vai kuvavirtaan. Kumpi on oodin arvoista, eskapismi helvetillisen tylsästä arjesta vaikka valheelliseenkin kuvavirtaan, elämään hetkeksi kevyempää elämää, vai pako somesta ihan tavalliseen, oikeaan arkeen?
Näin esityksen ilmaisella bloggaajalipulla 12.11. KIITOS!
Kuvat: Antton Kainulainen ja Tanja Turpeinen
Konsepti ja esitys: Silja Kauppinen, Riikka Niemistö ja Tanja Turpeinen; Ääni- ja valokonsultointi: Antton Kainulainen; Tuotanto: TEHDAS Teatteri & Mellanmjölk Productions
Kuvat: Antton Kainulainen ja Tanja Turpeinen
Kulttuurikuplia 