Teoksen Holló Erzébet (omakätisesti) alussa ajassamme elävä nainen, Elisa, kysyy peililtä omaa arvoaan. Vastaus pitää muistaa.

Valkoinen paita vaihtuu kohta mustaan. Elisa joutuu vastakkain elämänsä kanssa, jossa hän kilttinä antaa kaikkensa, ja palkkana on – ei mitään. Hän lähtee matkalle tutustumaan uudelleen elämäänsä. Samalla hän tutustuu kirjeiden kautta vuosisatoja sitten eläneeseen kreivitär Erzébet Báthoryyn (1560-1614), jonka elämä näyttäytyy katsojalle jakautuneena karmivaan ja herkkään puoleen, historiallisesti tiedettyyn ja arveltuun totuuteen. Naiset kohtaavat kirjeiden välityksellä. Verikreivittäreksi kutsuttu kreivitär kertoo omaa tarinaansa keskiajalta tähän päivään.

Keskiaika kohtasi nykyajan ja nainen ongelmineen kohtasi toisen naisen. Nuketettu Erzébet (Pia Kalenius) eli näyttämöllä vivahteikkaaasti Elisan (Sanna Nieminen) rinnalla. Esityksen tarina ei ollut ehyt, kuten ei elämäkään. Jäin vaille yhtenäistä kertomusta, mutta vaikutuin naisten keskustelusta ja kohtaamisesta, vuoropuhelusta yli ajan. Teos pohjautuu Eeva Siivosen runoteokseen Sisäänkirjoitettu kreivitär ja kreivitär Erzébet oli sisäänkirjoitettu Elisan kehitykseen ja toimi peilinä Elisalle.

Tunnelmien ja jopa primitiivisten tunteiden keskellä heräsi kysymyksiä. Oliko Erzébet aikanaan säädyttömän rivo, rietas, perverssi, pimeisiin voimiin uskova? Omista kokemuksistaan, yksinäisyydestä, kaipuusta sairastunut ja mieleltään hyvinkin sairas, mutta väärinymmärretty? Mikä on totuus Erzébetistä, mikä totuudeksi muodostunutta liioittelua tai ymmärtämättömyyttä? Elisan kehityskertomus oli suoraviivaisempi ja nykyihmiselle hyvinkin tuttu. Hän selkeästi tarvitsi – hyvässä ja huonossa – keskustelukumppaniksi ristiriitaisen, voimakkaasti vaikuttavan hahmon, jotta pystyi vapauttamaan itsensä. Kirjeiden välittämä keskustelu poltti jotain pois ja toi jotain uutta tilalle.

Elisa teki rajattomasti työtä, omalla ajalla. Hän odotti työltään jotain, mutta muut toivoivat: ”Älä koskaan muutu.” Kiltteys ei antanut hänelle kiitosta ja kunniaa. Viiri läksiäislahjaksi, kiitos ja näkemiin. Tango lauloi viiltävästi Elisan tyhjyydestä ja krapulasta, ja loi tyylillistä dramatiikkaa.

Elisa vaipui vaikuttavasti: hän laski palkintoviirin mustaan kassiin ja laskeutui sinne itsekin. Palkinto ja sen hinta, ihmisuhri, sulkeutuivat samaan pieneen pimeään. Elisa vajosi vapaaehtoisesti omaan suljettuun linnaansa kärsimään. Yli vuosisatojen kärsimys säilyy, mutta muuttaa muotoaan. Erzébet muurattiin omaan linnaansa rangaistukseksi väitetyistä sadoista murhista.

”Jos herää pimeässä ja huutaa, mutta kukaan ei kuule, onko silloin pelännyt?” kysyi bossanova-samba keinuvarytmisenä ja lempeänä ja valoi lisää epäuskoa siihen mikä oikeasti onkaan totta. Myös Erzébet liittyi lauluun. Ovatko kokemukseni tosia vain minulle? Kuka saa kertoa totuuden minusta?

Elisa oli sairaan reipas. ”Elämä on pärjäämistä, vaikka haluan vain olla onnellinen…” On auton huoltoa, lasten tulevaisuutta ja laskuja… Syrjäytymisen ja keskustelun avulla Elisa löytää itsestään uutta ja uutta uskallusta. Teoksen lopussa Elisa sanoo olevansa vapaa hyvistä tavoista ja painovoimasta. Katsoja lisää: – Terveellä tavalla.

Itseäni puhutteli erityisesti syrjäytetyksi tulemisen kokemus tässä teoksessa ja sen anti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ihminen voidaan syrjäyttää monella tavalla maailmasta esim. erilaisuuden, sairauden, työttömyyden vuoksi. Mikä on kokemus maailmasta silloin ja ketä nämä kokemukset kiinnostavat? Maailma voi synnyttää sairauden, helpostikin. Hyvässä tapauksessa synkät kokemukset kääntyvät vahvuudeksi, uskallukseksi ja voimaksi, ja suuntautuvat valoisampia aikoja kohti. Yksilöiden tarinat voivat yhdessä nivoutua yhteiseksi, uutta rakentavaksi joukkovoimaksi.

Esityspaikkaan loihdittu linnamainen avaruus ja ”aavemaisuus” veivät yli vuosisatojen keskiaikaan, samoin soittimet ja maalliseen tanssillisuuteen yli aikakausien ja tyylilajien vievä musiikki. Erittäin tehokkaasti käytetty Brahmsin Unkarilaista tanssia, josta kuoriutuu varsin hurmoksellinen klassis-tekno-eroottinen kohtaus.

Itseäni kiinnostavat erityisesti esitysten musiikki ja äänimaailma, ja sainkin ilokseni vaihtaa ajatuksia muusikko Sini Palokankaan kanssa. Hänen mukaansa tämä on monipuolisin projekti, jossa hän on ollut mukana. Hän on paitsi suunnitellut äänet ja säveltänyt teoksessa kuullut kappaleet, myös harjoittanut kappaleet työryhmälle. Lisäksi muusikolle uutta on olla yhtenä näyttelijänä muiden mukana, vaikka normaalisti oma työnkuva on sivussa näyttämöltä, soittimien parissa.

Työryhmä työsti teosta ennen esitystä esityssalissa, joten äänimaisema on voitu suunnitella juuri tämän tilan ja teoksen tarpeisiin. Haasteellista on yhteissoinnin kuuleminen, kun työryhmän asemat ovat eri puolella salia. Lisäksi kappaleet ovat moniäänisiä, joten harmonian pitää soida, vaikka kollegaa ei kuulisikaan. Kappaleet on sävelletty tietyn tyylisiksi pyynnöstä ja ovatkin kaikki rytmisesti erilaisia (tango, bossanovasamba ja balladi).

Musiikki eli tilassa kuten myös koko esitys. Tilaa hyödynnettiin todella kattavasti ainoastaan katsomoa lukuunottamatta. Kohtauksia tapahtui ylhäällä parvella parvekkeenomaisesti,  alhaalla ikkunoiden lähellä ja eri sisääntuloja hyödynnettiin. Se lisäsi mielenkiintoa, mutta joissain kohdissa vaikeutti katsomista. Oli valikoitava kohta, mitä halusi seurata, jos useassa kohtaa tilaa tapahtui. Toisaalta hajanaisuus oli synkroniassa pirstaleisen elämän ja kirjeenvaihdon kanssa.

Linnamaisuuden tuntua oli loihdittu myös valaistuksen avulla, ja siinä TIP-Festin teema Light toteutui oivallisesti ja onnistuneesti!  Korkea ja avara tila sai valot myös kauniisti elämään. Suuntia ja sävyjä oli monenlaisia, katon himmennetyt lamput toimivat mainiosti. Erityisesti nautin oikeista kynttilöistä. Niiden valossa eli sekä kauhua luova karmivuus, kohtaamisen sadunomainen runollisuus että syttymisen ja sammumisen symboliikka.

Lopun kruunasi koskettava sulkakynän vaihto naisten välillä ja Erzébetin kuolema. Hidas, apea ja vähillä sointuelementeillä toimiva Vaahteraballadi soi pysäyttävän haikeasti:

Istuttakaa haudalleni vaahtera
yksi vaahtera
kun minua ei enää ole
on puu
imelä kukinta
syvän vihreä hiljaisuus
punaisen ja keltaisen lehdet
koukeroiset viivat sinistä vasten
Istuttakaa haudalleni vaahtera
sen juuret syleilevät minua
imevät ruumiini
Minusta
tulee vaahtera
kun ette enää kaipaa
kun ette enää muista
vuoden kierto yhdessä puussa
On puu
kevät
kesä 
syksy 
talvi

Teoksen kokonaisjälki muodostui rankoista osasista huolimatta kauniiksi ja runolliseksi. Valo ja keveys elämässä, valo ja keveys taiteessa ja festivaalin teemassa. Ne eivät ole mitattavissa suurin rahoin tai tuotoin, tämä esitys oli pienelle yleisölle suuri nautinto. Esitys loi ”rumasta” kaunista, vapautusta turhista hyvistä tavoista ja elämän painavasta painovoimasta. Valo ja keveys toteutuivat myös symbolisesti tarinan tasolla, jos niin haluaa ymmärtää. Kun luopuu pimeydestä ja elämän vaatimasta raskaasta taakasta, voi löytää kepeyttä, keveyttä ja valoa. Ainakin esitys vapautti sitä kohti. Jonkunlainen katharsis kävi läpi Elisan tarinan myötä. Hän kasvoi näkemään uuden kuvansa Erzébetin avulla. Peili antoi vastauksen, uudenlaisen vastauksen.

Esitys oli osa TIP-Festiä 2020 (Turku International Puppetry Festival) ja Runoviikko-festivaalia. Näin ennakkoesityksen 5.11., josta sain luvalla kirjoittaa. Kiitos!

Erityiskiitokset käsikirjoittaja Eeva Siivonen ja muusikko Sini Palokangas. Kuvat : Jussi Virkkumaa

TYÖRYHMÄ:

Esiintyjät: Pia Kalenius, Sanna Nieminen, Sini Palokangas ja Antton Kainulainen. Ohjaus ja näyttämösovitus: Maiju Tainio. Käsikirjoitus: Eeva Siivonen. Äänisuunnittelu ja sävellys: Sini Palokangas. Valosuunnittelu: Antton Kainulainen. Nukke: Maiju Tainio ja Pia Kalenius. Lavastus: Maiju Tainio ja työryhmä. Puvustus ja tarpeisto: Riikka Mellin

Esityksen esite TIP-Festin sivuilla

TIP-Festin 2020 sivu ja esitykset