Tämä teksti Maria Jotunin Kultaisesta vasikasta ei millään halunnut valmistua, ei vaikka väkisin väänsin. Jokin oli vinksallaan. Kunnes palikat loksahtivat kohdilleen, klik, klik, klik. Koko kokonaisuus, joka muodostuu kolmesta taiteilijaprofessori Mikko Roihan tulkinnasta, halusi tulla estradille. Maria Jotunin teoksista yksi ei toivonut tulla mainituksi ilman toista ja ilman Orvokki Aution seuraa. Kevät 2018 – Pesärikko, kevät 2019 – Miehen kylkiluu ja vihdoin 2020 syksy – Kultainen vasikka, ovat yhtä kuin Roiha-trilogia.

Näistä produktioista muodostui itselleni jotain erilaista ja erikoista, hyvin historiaa luotaavaa ja oman aikansa historiaan jäävää. Aiemmin olen pohtinut Turun kaupunginteatterin kolmen musikaalin kokonaisuutta, joka muodostui teoksista Kakola, Seili ja Varissuo. Jotain samankaltaista, tekijänsä ainutlaatuista, pitkän ajan kädenjälkeä ja katsojan teatterihistoriamuistiin piirtyvää, arvokasta muistoa, syntyi näistäkin kolmesta teoksesta. Kiitokset Roihalle ja kaikille yhteistuotannon teattereille ainutlaatuisesta teatterimuistosta! (Kouvolan Teatteri, Kotkan Kaupunginteatteri, Jyväskylän kaupunginteatteri, Teatteri Eurooppa Neljä, Turun Kaupunginteatteri, Kuopion Kaupunginteatteri sekä suomalais-berliiniläinen Vapaa Teatteri) Tällaisia linjakkaita, monta teosta nitovia paketteja soisi näkevänsä enemmänkin näinä hektisinä, taiteessakin näkyvän kvartaalitalouden aikoina.

Kolme näkemääni teosta toivat esiin kolmen suomalaisen naisen vahvoja, suorastaan intohimontäyteisiä klassikkotekstejä niin elämää määräävistä ja määrittelevistä tekijöistä kuin naisista itsestäänkin. Näin sen naisena haluan nähdä. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain sinistä. Olkoon se uusi sitä Roihan ja työryhmän tulkintaa, teksti vanhaa mutta vanhentumatonta, ja lainattua koko näyttelijäensemble, joka kaikissa teoksissa oli vaihtuva, yhteistyöteattereiden näyttelijöistä yhtä teosta varten muodostettu ensemble. Sinistä olkoon blue-pohjavire, vakavuus, joka kaikissa teksteissä huokuu. Sinistä on myös ajankohtaisuus, joka teemoissa on ja pysyy, vaikka ajat muuttuvat: ihmisen kasvu kohti itseään, kamppailu suvun ja ihmissuhteiden rajoituksissa ja rajoissa, rakkauden nälkä, ihmisen-rahan-rakkauden-vapauden suhde. Mihin ihminen, mihin nainen lopulta muuttuu, jos muuttuu, ja millä ehdoilla? Ja naisen ja talouden suhde: pitäisikö puhua enemmän naisen asemasta ja yhteiskunnan epäkohdista sen suhteen? Edelleenkin?! Naisten markat ja eurot, Ameriikan markkinavoimien ja ylipäänsä markkinoiden suhde meihin, rehellisen työnteon vs. keinottelun suhde, moraalinen selkäranka taloudessa ja sen puute… Nämä kaikki ovat jollain tavoin elämämme reunaehtoja, joihin jokainen omalla tavallaan ottaa kantaa, tai ottaa kantaa jättämällä ottamatta.

Vanhentuneen, väljähtyneen vastaiskuna velmu, veikeä, vekkuli, vauhdikas, vitsikäs, virtaviivainen… siinä eräitäkin v-alkuisia, jotka tulivat naama vinossa virneessä mieleen Kultaisen vasikan loppuaplodeissa. Ja kyllä se vasikka, Kultainen vasikka, siellä ihan lopussa esitystä mainitaan. Vaurauden välttämättömyys, vaurauden välttämisen viattomuus… Vaikka Maria Jotunin (1880-1943) syntymästä on tänä vuonna kulunut 140 vuotta, vuonna 1918 kirjoitettu Kultainen vasikka ei ole teemaltaan vanhentunut vaan ajaton. Mikä on rahan ja rakkauden suhde, missä määrin raha tuo rakkautta ja rakkaudessa tarvitaan rahan turvaa, onko oikea, ”puhdas” rakkaus ostettavissa, ja onko sitä ylipäänsä olemassa irrotettuna olosuhteista… eihän tämä keskustelu vanhene koskaan!

Tanssillisuus ja tanssillinen kommunikointi vetosi ja sai tämän teostulkinnan elämään. Miten paljon voikaan sanoa sanoitta! Tanssi toimi itseilmaisuna, tunteiden esittäjänä ja tulkkina yleisölle, kommunikointikeinona, nonverbaalina dialogina, sanattomana kielenä, ilmeiden ja kehonkielen lisänä, selvinä viesteinä. Siskosten välisessä keskustelussa ja intohimosuhteen ilmentäjänä se oli tehokkaimmillaan. Mutta tehokkuudella on rajansa. Kun toistoja on tullut riittävästi, saavutetaan kyllästymispiste. Näin tapahtui paikoitellen, kun olisin halunnut musiikin jo lakkaavan. Se alkoi puuduttaa ja kyllästyttää. Muuten en erityisemmin tullut kosketetuksi, mutta katsoin teoksen mielelläni. Ei siinä mitään vikaakaan ollut, ja näyttelijät takuulla antoivat kaikkensa, viimeistä hikipisaraa myöten. Jotenkin tämä ei vain iskenyt, muuten kuin älyllisessä mielessä. Repliikeissä itsessäänkin olisi ollut minulle riittävästi voimaa. Mutta toistamiseen totesin, että näinkin, kärjistämällä joitain kohtia ja reippaalla kädellä möyhentämällä, sen voi nähdä ja tehdä. Virkistävä vaihtoehto – siinä vielä pari v-alkuista.

Roihan mukaan Kultainen vasikka on kuvaus rahan välttämättömyydestä, sen humusta ja häikäisystä ja koko olemuksesta maailmansotien keskellä. Väistämättä mieleen nousee naapurinäyttämöllä esitettävä teos, jossa sanotaan rahan saavan pallon pyörimään. Siinäkin kysytään moraalin ja rahan suhdetta, ja suhdetta ajassa vallitsevaan aatevirtaukseen. Erittäin paljon suosittelenkin katsomaan Cabaret´n ja Kultaisen vasikan peräkkäin, ehkä niin tekisin jälkiviisaana itse! Jos nämä teokset peilaavat sotia vasten, on meillä tässä ajassa oma henkilökohtainen ja omat yhteiset ”sotamme” ja taistelumme, joita vasten peilata. Yhteiskunnallisesti vaikeina aikoina myös rahan merkitys kärjistyy.

Roiha-trilogia antoi ennen kaikkea ajattelemisen aihetta. Kulissien karuus, joistain kulmista kärjistetty ilmaisu – liikkuminen ja tanssi – ja uskollisuus voimakkaille teksteille jättivät itseeni jollain tavoin ärsyyntyneeseen miettimisen tilaan. En voi sanoa hihkuneeni innostuksesta varsinkaan Jotunin teoksissa, mutta en myöskään olisi halunnut jättää katsomatta tätä kokonaisuutta. Ei, en varsinaisesti ”tykännyt”, mutta ihon alle nämä aiheet menevät nyt ja varmasti myöhemminkin. Puhuttelevaa, kyllä. Trilogian lopuksi jäin miettimään naisen aseman pysyvyyttä ja muuttuvuutta aika rankallakin kädellä. Love for Sale?! Eternal love… Love forever… Vai onko sittenkin nerokkaalle naiselle kaikki kapitaalia?!

Katsoin esityksen Turun kaupunginteatterin tarjoamalla lipulla 8.10.2020. KIITOS!

Ohjaaja Mikko Roihan pohtii omaa suhdettaan Jotunin teoksiin kirjoituksessa Minun Jotunini.

Omat aiemmat kirjoitukseni Orvokki Aution Pesärikosta sekä Jotunin Miehen kylkiluusta löytyvät linkeistä Kotikriitikkojen sivuille.

Kuvat: Moe Mustafa

Sovitus, ohjaus ja lavastus Mikko Roiha, pukusuunnittelu Taina Sivonen, ääni- ja graafinen suunnittelu Moe Mustafa. Rooleissa Ella Mustajärvi, Joonas Kääriäinen, Ritva Grönberg, Markus Ilkka Uolevi ja Saara Jokiaho

Turun kaupunginteatterin teosesittely