Täällä Turun seudulla on nyt syysloma-aika. Tänä vuonna se on tarkoittanut monille liikkumista lähiseuduilla, käymistä sellaisissa tapahtumissa, joihin uskaltaa itse turvallisesti mennä, ja ulkoilua kauniissa, kuulaassa syyssäässä.

Itse olen tälläkin viikolla opiskellut soveltavaa taidetta ja monitaiteisuutta. Opiskeluista, sisällöstä ja tarkoituksesta varmaan kerron lisää ja tarkemmin myöhemmin. Kirjoittamisen suhteen olen vähän ”himmaillut”. Jotenkin on vain tuntunut siltä, että on ollut pakko.

Suurempia kirjoituksia on työn alla, mutta jotenkin ajatus ei ole kulkenut. On hyvä myöntää itselleen, ettei aina jaksa eikä pysty. Näinä aikoina kaikenlainen jaksaminen ja pärjääminen saa olla ihan pientäkin, selviytymistä itsensä kanssa ja toisten tuella. Pienellä liekillä, himmeästi, mutta hengissä.

Alkuviikolla opin taiteiden välisestä prosessista aika paljonkin taas uutta. Tuntuu upealta, ettei ole koskaan, vuosienkaan opiskelujen jälkeen valmis! Meillä ihmisillä on aina jaettavaa ja annettavaa toisillemme! Tuntemuksien siirtäminen säveliksi tai sanoiksi ei ole itselleni mitään uutta, mutta niiden jakaminen julkisesti muille kohtalaisen tuore asia. Blogikirjoittamista arempaa ja henkilökohtaisempaa on yrittää tiivistää sanottavansa vain muutamaan lauseeseen, jonkinlaiseen runomuotoon. Joskus kuitenkin tuntuu, ettei ole vaihtoehtoja. Niin kävi kävelylenkillä, kun katselin maisemaa, kuulin korvissani soivan Syysunelman ja haistoin syksyn. Pohdiskelin tätä aikaa ja elämistä tässä ajassa. Nimenomaan ELÄMISTÄ!

Kuljin vastaan pellon tuoksua

Syksy kehotti luopumaan, antautumaan

Käännetyt mullat aaltoilivat

kuin tähkät vain vähän aiemmin

Vastasin ei

Odotan kevään vihreää aaltoa

Mutta tulen huomenna jälleen

ja taas

ja taas

uhmakkaana, elämää puolustaen

Artikkeli- ja ylempi kuva: omasta arkistosta; Liedon Nautelankoski 2017

Alempi kuva: Tapani Hellman LTapsaH, Pixabay