Valot sammuivat ja Turun Kaupunginteatterin Sopukkaan laskeutui pitkä hiljaisuus. Loppuiko esitys jo? Näin äkkiä?! Jäin janoamaan lisää. Ihmettelin itseäni, koska olin ennakolta jännittänyt tämän esityksen katsomista. En ole erityisemmin mieltynyt mihinkään sota-aiheiseen eikä Väinö Linnan Tuntematon sotilas kuulu lempiteoksiini, vaikka kansallisklassikko onkin. Koska Toisen tuntemattoman lähtökohtana ollut teos ei erityisemmin kiinnosta, ajattelin että yhdeksästä nykykertomuksesta dramatisoitu esityskään ei jaksaisi kiinnostaa. Olinpa todella väärässä!

Alkuperäisestä Toisen tuntemattoman novellikokoelmasta dramaturgi-ohjaaja Satu Rasila on poiminut mukaan yhdeksän teosta. Eteemme levittäytyy naisten sotakokemusten kirjo. Koemme henkiset haavat, särkyneet toiveet ja surun, elämme pienet ilonaiheet ja toiveikkuuden. Tuntemattoman sotilaan miesten varjoista valoihin pääsevät taustalle jääneet ja kuvitellut naishahmot nykykirjailijoiden näkeminä.

Olin varautunut Toisen tuntemattoman esitykseen nenäliinoin. Monet ovat menettäneet sodalle ja sen traumoille sukulaisiaan, niin minäkin. Menetykset ovat edelleen läsnä omassa historiassani ja sukuni naisten historiassa. Vähintään puheissa sota elää monien sukujen historiassa vielä pitkään. Ehkä siksi esitys oli kaikenikäisille tunnistettava. Olisin voinut sijoittaa puhujiksi sukulaisnaisia, ehkä tahtomattani sijoitinkin: äitejä, vaimoja, siskoja, vahvoja, heikkoja, pärjääviä, kaipaavia ja surevia. Kaikki se rikkinäiseksi jäävä, mitä sota jälkeensä jättää, kaikki se suuri kohtalo, johon ei voi vaikuttaa. Suuri, kaukainen, ulkopuolinen sota, joka on pakko nöyrtyen hyväksyä. Ja joka on silti läsnä. Kaikki se oli tunnistettavaa.

Katsojia oli kaikenikäisiä, nuorista aikuisista iäkkäisiin senioreihin. Sekin kertoi jotain. Kuvittelin katsojien motiiveja. Kuka tuli katsomaan historiaansa, kuka puhtaasti esitystä, kuka näyttelijöitä, joku vain tekstien takia. Osa kenties halusi nähdä tämän oikeasti elävänä esityksenä keväisen striimiensi-illan nähtyään. Itse tulin tekstien ja naisten vuoksi. Ensisijaisesti halusin nähdä, miten itseni ikäiset kirjailijat ovat ottaneet omakseen tämän aiheen, ja toiseksi millaiseen muotoon dramaturgi-ohjaaja Satu Rasila on tekstit siirtänyt näyttämölle.

Ennakkovalmistautumiseni ja -jännitykseni osoittautuivat turhiksi. Näyttelijäkaksikko Pihla Maalismaa ja Kirsi Tarvainen olivat karismaattinen pari esittämään nämä tekstit. Myönnän, että odotukseni ovat aina korkealla, kun tiedän Tarvaisen esiintyvän, olipa sitten puhetta tai laulua. Hän on yksi lempinäyttelijöistäni, ammattitaitoinen, luotettava ja vivahteikas. Pihla Maalismaan roolityö Ihmiset, paikat ja esineet -näytelmän Emman roolissa on jäänyt voimakkaasti mieleeni, ja näen hänessäkin syvää antaumuksellisuutta rooliensa edessä. Hyvin valittu, erinomaisesti yhdessä ja yhteen näyttelevä, voimakkaanherkkä kaksikko siis.

Koin esityksen eduksi sen, että valo-, ääni-, video- ja musiikkisuunnittelu oli uskottu vain Arttu Aarnion käsiin. Nämä tekstiä tukevat elementit tuntuivatkin hyvin yhtenäiseltä ja yhdeltä isolta, hallitulta kokonaisuudelta, joka auttoi näyttelijäntyötä. Suurimpina rekvisiittana olivat vain kaapelirulla ja tuolit. Kaapelirulla toimi pöytänä, sänkynä ja nojana. Esitykseen sisältyi myös monia pieniä oivaltavia osasia. Kaikki detaljit sijoittuivat luontevasti kokonaisuuteen ja elävöittivät sitä: lankarullien ja nuppineulojen sotilasshakki Kariluodon vaimon osuudessa, äidin kietoutuminen huiviin, verinen liina/huntu tai kolmen miesroolin yksi, roolinvaihdon osoittava lakki. Lisäksi roolinvaihtojen toteutuminen sekä näkyvästi että kulisseissa toi vaihtelevuutta. Kuin söisi ruoka-annosta, jonka kaikki osat ovat tekstuuriltaan ja maultaan toisiaan täydentäviä, mutta tasapainossa, niin suuret kuin pienet osaset.

Olotila esityksen jälkeen oli oudon tasapainoinen ja seesteinen aiheen raskaasta sisällöstä ja teemasta huolimatta. Ääneen oli päässyt myös vastaääni: elämänhalu ja elämän jatkuminen, vaikkakin myös kapinana sodan tuomaa kuolemaa vastaan. Ehkä näitä asioita ei voi toisinkaan sanoa. Kirjailijat sanoivat hyvin, ja onnistunut dramaturgia vielä lisää. Näyttelemisen, ääniroolien ja visuaalisuuden harkittujen nyanssien painotukset loivat harmonisen, onnistuneen kokonaisuuden. Erityisesti Eila Roineen ääniroolityö elämäänsä vastenhakoisesti lottana muistelevana isoäitinä Tuomas Kyrön novellissa Vaadi aina enin itseltäsi kosketti. Äidin kaksi roolia, Niina Revon Martassa ja Tommi Kinnusen Nuku nurmelle hyvälle Kirsi Tarvaisen tulkitsemana, toivat pintaan kyyneleet nostattavalla tavalla äidinrakkauden syvyyden. Pihla Maalismaan nuorta elämää pulppuavat vaimo Riikka Pulkkisen novellissa Sinä nouset ylös ja ja sisko Inka Nousiaisen novellissa Kaunis päivä jäivät elämään, vaikka miehet eivät. Sopukka nielaisi kyyneleeni sotamiehen äidin sanojen jälkeen:

”Nämä ovat maahanpanijaiset, joihin minä en suostu.”

Suuren pahan hallitsemaan tilanteeseen ei suostumusta kysytty. Elämä kuitenkin jatkui, taisteluiden keskellä ja niiden jälkeen.

*****

Näytelmä perustuu seuraavien kirjailijoiden Toinen tuntematon -kirjassa julkaistuihin novelleihin: Venla Hiidensalo, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, J-P Koskinen, Tuomas Kyrö, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo ja Hanna Weselius
Dramatisointi ja ohjaus: Satu Rasila
Äänirooleissa: Arttu Aarnio, Johannes Holopainen, Mikko Kouki, Eila Roine, Joonas Saartamo
Valo-, ääni- ja videosuunnittelu sekä musiikki: Arttu Aarnio
Naamiointi: Jessica Rosenberg

Katsoin esityksen 3.10.2020 Turun Kaupunginteatterin tarjoamalla lipulla, KIITOS.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Esityksen esittely Turun Kaupunginteatterin omilla sivuilla:

https://teatteri.turku.fi/turun-kaupunginteatteri/ohjelmisto/toinen-tuntematon