Päällimmäinen ajatukseni nähtyäni keramiikkataiteilija Birger Kaipiaisen (1915-1988) näyttelyn Turun taidemuseossa oli: Tämä näyttely olisi pitänyt katsoa lapsen silmin ja lapsen olisi tämä mukava nähdä! Teokset ovat fantasiaa ruokkivia, mutta esittäviä, luonnon- ja ihmisläheisiä, herkästi tai tehokkaasti värikkäitä, koristeellisia ja selkeitä. Jos teoksia vielä saisi koskea, niiden muodot avautuisivat lisää, ja kosketuksen kautta myös näkövammaisille. (Selvyyden vuoksi: koskeminen teoksiin on kielletty!) Teen siis matkan uudelleen, lapsenomaisesti, yrittäen säilyttää sen fantasia-, satu- ja luontomaailman, jota Kaipiaisen taiteesta ajatuksiini tulvi.
Ensimmäiseen näyttelyhuoneeseen oli koottu isokokoisia teoksia. Se oli VAU!-kokemushuone, kun vastakkaisilla seinillä komeilivat isoin, sininen Orvokit ja useasta osasta koostuva Seinäreliefi. Alustoillaan seistä tököttivät lisäksi kuuluisat, palkitut kuovit kolmin kappalein, suurin yksinäisessä ylhäisyydessään. Seinäreliefiä koristivat keramiikkahelmet ja elävyyttä toivat peilipinnat, joista valo ja yleisö heijastuivat.
Seuraavassa huoneessa lähdettiin aikamatkalle 1940-luvulta alkaen, aina taiteilijan alkuvaiheista asti. Jos teokset olisivat laulaneet, olisin kuullut ehkä oodeja tai sonetteja Shakespearen tapaan, serenadeja, Vivaldin Kevään tai jotain muuta hyvin raikasta ja keveän keväänhempeää.
Merkittävää taiteenteossa on muilta saatu tuki. Ihanteellista on, jos se tulee läheisiltä, kuten Kaipiaisen tapauksessa äidiltä. 11-vuotiaana Kaipiainen pääsi jo Taideteollisuuskeskuskoulun koeluokalle. Itseäni lämmitti tieto siitä, miten monipuolisesti taiteista kiinnostunut Kaipiainen oli jo nuorena. Hän harrasti piirtämistä, kaunokirjallisuutta, klassisen musiikin kuuntelua ja pianonsoittoa. Musiikki, ooppera, baletti ja taidehistorian tiedot näkyvät selvästi alkuvaiheen teoksissa. Kaikki elämän aikana hankittu tieto ja taito on pääomaa, josta voi ammentaa aineksia taiteeseen, mikään ei mene hukkaan.
Ensimmäinen näyttely Kaipiaisella oli 29-vuotiaana 1944. Tuon aikakauden teokset poikkeavat hempeillä, heleillä väreillään siitä kaikkein tunnetuimmasta ”Paratiisi-astiaston ja Kiurujen yö-tapetin suunnittelija” -Kaipiaisesta. Aiheetkin ovat satumaailmaan vieviä, ja ruokkivat lennokasta mielikuvitusta. Kauneutta kaivattiin tuolloin sodan jälkeen, sitä kaipaavat niin aikuiset kuin lapset nytkin. Jotenkin ajatus siitä, miten elämän kevät sittenkin voittaa, ei tunnu tänään kaukaa haetulta.
Yksinkertainen voi olla kaunista. Itseäni viehätti eniten mustavalkoinen lautanen ja sen leikkivät selkeät viivat. Satukirjan kuvitukseen taas olisivat mainiosti sopineet Ruususen uni, Siunaus ja Sirkus. Nämä innoittivat leikkimään tarinankertojaa. Mitä riikinkukko sanoo prinsessalle? Mitä tapahtuu juuri nyt sirkuksessa? Onko ilotulitus vai tähdenlentojen yö? Kuka kulkee kohta sillalla?
1950-luvulla taiteilijan väripaletti tummui ja värit vahvistuivat. Veistosten hahmot ovat pitkiä, laihoja, kapeita, mutta tunnistettavia. Kolmiulotteisuutta näkyy helmien käytössä, mutta viehättävästi myös paksuissa, kulmikkaissa reliefeissä. Näitä kannatti tarkastella monesta kulmasta! Mitä näkyy tästä suunnasta, mitä kun katson tuolta, mitä jää piiloon?
Jos 1950-luvun teokset olivat värimaailmaltaan vielä maltillisia, niin 60-luvulla taiteilija otti käyttöön paletin, jossa oli muistumia lapsuusmaisemista. Karjalan Sortavalan kaunis luonto, ortodoksisen kulttuurin värikylläisyys ja lähellä sijainnut Valamon luostari vaikuttivat Kaipiaiseen ja 60-luvulla ne alkavat kuvissa elämään. Kukat, marjat, hedelmät, sudenkorennot, perhoset ja linnut hehkuvat ja lentävät koristelautasten ja -vatien pinnoissa. Värit kuljettavat ortodoksiseen yltäkylläisyyteen ja koristeellisuuteen, mutta harmoniseen sellaiseen.
Alla olevat kukkapuut ovat esimerkkinä Kaipiaisen taiteen moniaistillisuudesta. Katsomisen lisäksi näitä tekee mieli koskea. Vasemmanpuoleinen tuoksuu ja maistuu vanilja-persikalta, oikeanpuoleinen suklaa-kirsikalta, eikö vain? Ja taustalla soisi jotain värikylläistä venäläistä romantiikan ajan musiikkia, ehkä Borodinilta, Rahmaninovilta, Rimski-Korsakovilta tai Tsaikovskilta…
60-luvun töissä näkyy hyvin pyöreitä, pehmeitä muotoja niin ornamenteissa ja helmikoristeluissa kuin pyöreissä kokonaislinjoissakin, vastapainona aiemmalle kulmikkuudelle. Tähän kuuluisivat taustalle Chopinin pianoteokset, kenties Poloneesit, juhlallista ja ylevää! Näyttelytekstin mukaan Kaipiainen on sanonut: ”Chopin rakasti orvokkeja ja minä rakastan Chopinia.” Sinistä orvokkia on pidetty uskollisuuden ja pysyvyyden vertauskuvana ja se on suosittu rakkauden ilmauksissa. Minkä kukan haluaisin ja haluaisit ikuistaa? Millainen olisi sinun oma perhosesi?
Töiden värikylläisyys jatkui aina ”keramiikan ruhtinaan” kuolemaan asti 73-vuotiaana. 70-luvun luontoaiheiden lisäksi mukaan tulivat vielä huvilamaisemat ja -sisäkuvat Armi Ratian Bökarsin-huvilalta 1980-luvulla.
Lapsikatsoja minussa olisi ehdottomasti halunnut päättää näyttelyn katsomisen harpistienkeleihin, jotka olivat soitto-otteiltaan aivan aitojen veroisia. Sävelet tosin soivat erivärisillä enkeleillä eri tavoin, itse näin ja kuulin Aamun Auroran, Päivänpaisteisen Päiväenkelin ja Illan Tuutulauluenkelin.
Itselleni, aikuisen tai lapsen silmin, näyttely oli aistien ja aistillisuuden ylistys. Aikuisimman ja mieleenpainuvimman teoksen olen nostanut artikkelikuvaksi. Siinä ei soi Chopin, eikä cembalo. Teos jakautuu kahtia ikäänkuin solistin lavaksi/mereksi ja orkesterin taivaaksi/tähdiksi. Kyllä siinä soi Tähdet meren yllä, ehkä siellä Bökarsin-huvilalla, kesäillalla rannalla.
Olen tekstissäni käyttänyt tietoja Turun taidemuseon näyttelyn esittelytiedoista.
Turun taidemuseon näyttelyesittely:
Kuvat: Päivi Suominen
Kulttuurikuplia 