Ensin ajattelin Rakkaani, Conan Barbaari –näytelmän jälkeen samoin kuin Parasta elämässä -näytelmän jälkeen: en pysty tästä kirjoittamaan, tämä on taas yksi teos, joka kolahti liian lujaa, nosti pintaan julmetun kipeitä tunteita. Tulee liian omakohtaista tekstiä. Mutta mutta!  Teoksen käsikirjoittaja-ohjaaja Juho Mantere viittaa käsiohjelmassa aristoteliseen katharsikseen, puhdistautumiseen, jonka voi saavuttaa teatterin avulla. Se ja hänen sanansa pressitilaisuudessa teatterista yhteisen kokemuksen rituaalina, parantavana sellaisena, käänsivät kelkkani.

Tietysti tästä pitää kirjoittaa! Ja juuri sellaisena parantavana rituaalina, murheita ja taakkoja poispesevänä puhdistautumisrituaalina jollaisena sen itse koin! Ja toivon, että muutkin tulevat kokemaan, jokainen omalla tavallaan: äitinä, kiusattuna, isänä, opettajana, poikana, kiusaajana, yksinäisenä, nuorena, erityisherkkänä, oppilaana… Ja erityisesti ja varsinkin kiusattuna ja kiusaajana!

Rakkaani, Conan Barbaari on nuoren miehen maailmankuva ja Miro Lopperin virtuoosisoolo, jota muut näyttelijät ansiokkaasti säestävät. Lopperi rakentaa 13-vuotiaasta Pöpö Höpöläisestä pojan, jonka iloinen aurinkoisuus ja lapsekkuus vaihtuvat vähitellen rankkojen kokemusten myötä synkempiin sävyihin, aina ulos purkautuvaan vihaan asti. Nuoren kehittyminen, odotukset vs. kokemukset ja tunneailahtelut välittyvät sensitiivisesti, vivahteikkaasti ja uskottavasti.

Mutta kyllä oman talonkin näyttelijät esittelevät taas monipuolisia taitojaan! He pääsevät revittelemään harvinaisen laajalla ja hulvattomallakin rooliskaalalla taitavan solistin rinnalla. Ulla Koivuranta luo uskottavan kuvan kirjailijan Robert E. Howardista, joka mieluummin olisi ollut keskinkertainen tappelija kuin keskinkertainen kirjailija. Kirsi Tarvaisen äänellis-fyysisellä habituksella energiaa uhoava Conan ei kaipaa ripaustakaan lisää testosteronia. Kimmo Rasilan toisenlaista, suuren maailman myyvää lavakarismaa uhkuva Kiss-ikoni Paul Stanley on vikansa Pöpölle luottoidolin tavoin tunnustava stara. Pöpön oudot, tunne-empatialtaan kyseenalaiset vanhemmat (Kimmo Rasila ja Ulla Reinikainen) käyvät esimerkkeinä elämän reaaliteeteista, joiden ansiosta pojan todellisuuspako mielikuvituksen maailmaan näyttäytyy entistäkin houkuttelevampana.

Mutta pelkästään jo Miro Lopperin työtä kannattaa käydä katsomassa; hieman naiivia, yltiöpositiivista, herkkää Pöpöä. Kyllä tämä teini-ikäisen pojan äiti uskoi kybällä tässä roolissa olevan samastumispintaa teinipojille, niitä vanhemmilta piiloon jääviä salaisia haaveita, pelkoja ja toiveita. Mieleenjääviä kohtia ovat erityisesti Lopperin duettoroolikohdat: hämähäkki/Conanin tanssillinen taisteluesitys ja intiimi ”laatikkoleikki” pahviluolassa hurmuri-Pöpönä ja hänelle antautuvana barbi-Sabrinana.

Leikillisyys, hauskuus ja huumori kulkevat tekstissä käsi kädessä julmien, tummien sävyjen kanssa. Jopa ahdistavanvaikuttavia, kahtiajakautuneita kohtia ovat koulun virrenveisuun ja hakkaamisen yhdistelmä sekä opettajan puhe vanhemmille pojan lukemasta ”vaarallisesta väkivaltakirjallisuudesta”, kun se samalla on toiselle kiitotie eskapismiin.

Tehokkaaksi ja vaikuttavaksi näytelmäksi Rakkaani, Conan Barbaari on pakko julistaa, erittäin vaikuttavaksi. Vuoropuhelua käyvät nauru ja itku, tai paremminkin ne sekoittuvat sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Samalla, kun katsoo näytelmää tässä tilanteessa, tässä maailman- ja uutisviikkotilanteessa, käy läpi omakohtaista historiaa pikakelauksella. Tarinan tehon lisäksi – vaikka en välillä jaksanutkaan tarkkaan seurata sankariseikkailun yltiömaskuliinisia käänteitä, väsyin – nautintoa tarjosi yltäkylläinen visuaalinen runsaus. Näyttämön eri tasojen ja syvyyden erittäin monipuolinen käyttö sai mielenkiinnon pysymään yllä, ja sarjakuva- ja videoheijastuksilla sitä ruokittiin lisää. Pahvin oivaltava käyttö ja puvustuksen printtihenkilöfiguurit raikastivat esitystä ja lisäsivät iloittelevaa hauskuutta. Oletin musiikkivalintojenkin heijastavan vakavuuden ja leikillisyyden teemaa sen lisäksi, että ne tukivat tarinaa kuten Kelly Clarkson Nietzscheä. Harvassa näytelmässä samaan soppaan mahtuvat metallimusiikki, Kiss-klassikko Lick It Up ja Debussy´n Clair de Lune! (lavastus: Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, valosuunnittelu Jari Sipilä, ääni- ja videosuunnittelu Mika Hiltunen, naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen).

Pakko viivähtää vielä loppukohtauksessa, koska siinä kiteytyy yhdellä tavalla oivallisesti taiteen merkitys. Pysähtyä kysymään, miten tämä tarina Pöpö Höpöläisestä, hänen koulukiusaamisestaan, syrjäytymisestään, pakenemisestaan fantasian ja musiikin maailmaan, oikein päättyy? Onnellisesti vai onnettomastiko? Vai päättyikö se sittenkään? Kun olet itse nähnyt näytelmän, jäät varmasti sitä ihmettelemään ja pohdiskelemaan. Onko loppurituaali puhdistautumista, Juho Mantereen esittelyssä mainitsemaa aristotelista katharsista, ja/vai symbolista deletoimista. Mieleeni jäivät Mantereen sanat siitä, miten teatteri tarjosi hänelle onneksi turvapaikan, suojan, muuten hänen tarinansa voisi olla toisenlainen. Oli pahimmassa tapauksessa mahdollisuus saada koulusurmaajan psyyke. Merkittävää on se, miten omien vaikeiden kokemusten vastapainoksi taiteen maailma tarjoaa pakopaikan, suojapaikan maailmalta, jossa muuten voi pahoin. Ja lopulta, taiteen kautta on mahdollista sekä antaa anteeksi että symbolisesti tuhota tai voittaa kiusaajat. Taiteen merkitys murrosiän tunnekuohuissa on merkityksellinen niillekin, jotka joutuvat kamppailemaan vähemmän kamalien asioiden kuin kiusaamisen kanssa. Siksi kaikenlaista taidetta ja kulttuuria pitää tarjota ja vaalia maailmana lapsille ja nuorillekin. Turvakahva. Pelastusrengas. Ehdottomasti! Mutta sitä pitää tarjota myös yhteiseksi kohtaamispaikaksi, jossa erilaiset ihmiset joutuvat vaihtamaan ajatuksia ja jopa rooleja. Kun vahva tai kiusaaja joutuu esittämään heikossa asemassa olevaa tai uhria, jokin pala hänessä saattaa liikahtaa parempaan suuntaan ihan oikeasti. Silloin sankari ei ole vain hän, joka on selvinnyt kiusaamisesta kuolematta ja vahvistuen, vaan myös kiusaaja, joka on siirtynyt kohti sankaruutta yrittäessään selvitä ulos vaarallisesta, itseä ja toista tuhoavasta käytöksestään. Vasta silloin voidaan olla sankareita – ei, kun kasvaa sankareiksi – kaikki, ihan jokainen.

Katsoin esityksen Turun Kaupunginteatterin tarjoamalla lipulla, KIITOS!

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Turun Kaupunginteatterin teosesittely: https://teatteri.turku.fi/turun-kaupunginteatteri/ohjelmisto/rakkaani-conan-barbaari

Helsingin Sanomien arvostelu: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006631127.html