Ketään ei ole onnelliseksi luotu vaan elämässä on onnellisia hetkiä. Jotkut huomaavat ne, jotkut taas jäävät odottamaan, koska se onni tulee ja potkaisee. Onni on pieniä jokapäiväisiä hetkiä, arjen ihmeitä. Näitä pikkuisia onnenhetkiä kannattaa ottaa talteen talven varalle.
Liili Mõtuste, 2006
Minun jokapäiväinen iloni ovat hetket Liilin kanssa! Seinälleni on ripustettu teos Siipi 1 (Tpla 21/30), jonka sain lahjaksi ja muistoksi kaksosteni syntymän jälkeen 2000-luvun alussa. Teoksessa kaksi pientä lasta lepää vierekkäin sykkyrässä linnun tai enkelin siivellä, itse voi päättää kumman. Teos on lempeän varjeluksen symboli ja kovin rakas itselleni. Oli itsestään selvää, että halusin nähdä taidegraafikko Liili Mõtusten muistonäyttelyn Onnen hetkiä. Taidegraafikko Liili Mõtuste (1950-2008) olisi tänä vuonna täyttänyt 70 vuotta.
En ole kuvataiteen asiantuntija, mutta haluan ehdottomasti sisällyttää kuvataiteet elämysmaailmaani. Musiikki, teatteri ja elokuva ajassa virtaavina taidemuotoina ovat joskus ärsyttävänkin hetkellisiä. Niiden hetkiin voi vangita kuvan, mutta kuvaan taas voi sitoa liikkeestä hetkisen ja viipyillä sitä katsomassa tuntikausia. Sellainen teos näyttelyssä oli Tuulen viemä. Siinä lähdin itsekin leijuntaan mukaan, jonnekin ulapan ylle, turhat rimpsut elämän mekosta pois karisten. Tuokiokuva vapaudesta, huolettomuudesta ja painottomuudesta, todella!
Annan Liilin itse puhua. Hän on sanonut väreistään: ”Käytän pehmeitä, lämpimiä sävyjä vuorovaikutuksessa tumman viivan kanssa. Kylmät ja lämpimät sävyt teen eri laatoille, vedostan ne päällekkäin. Kevyt siniharmaa, sangviinipunainen ja musta ovat perusvärejäni. Niistä syntyy osittain läpinäkyvää ilmaväreilyä, osittain tila tiivistyy syvään samettimustaan.” (12).
Liili Mõtuste valmistui 23-vuotiaana taiteen maisteriksi ja opettajaksi kuvanveiston linjalta Tallinnassa. Kuitenkin urallaan hän keskittyi taidegrafiikkaan, piirustus- ja akvarellitekniikoihin. Hän oli erittäin lahjakas, tuottelias ja aktiivinen koko uransa ajan ja hallitsi grafiikan eri menetelmät suvereenisti. Lukuisten näyttelyjen lisäksi hän toimi taidegraafikkojen luottamustoimissa.
Erityisesti Liilin töissä kiitellään ihmisen kuvaamisen plastisuutta ja hienovaraisuutta sekä piirustusviivan käyttöä. Liilin itsensä mukaan hänelle olikin tärkeää vapaa, elävä piirustusviiva ja pehmeät akvarellimaiset varjot. (12, 249).
Liili Mõtuste vaikutti Turussa vuodesta 1999 elämänsä loppuun asti 2008. Turku muistutti hänen lapsuudenmaisemiaan Viron Pärnussa. Siellä Sauga-joen ja meren välisellä kaistaleella Liili oli vaikuttunut veneistä, laitureista, kalastajista. Siellä hän oli luonut oman mereen liittyvän satumaailmansa.
Turusta löytyivät joki, meri ja merituulet. Turku oli Liilin mukaan hänelle pohjaton idealähde, ja Turun vaihe olikin innoittava ja hyvin tuottelias. Kuva-aiheet saivat vapaamman, laajemman, syvemmän ja leikkisämmän lähestymistavan. Liili hioi Turussa itse sekoittamansa sävyjen skaalan sekä kehittämänsä pehmeäpohja/akvatinta ja laveeraussyövytys -yhdistelmätekniikan huippuunsa. (248, 249).
Liili on sanonut elävänsä kuviensa läpi ja kautta. Kuvissa ovat hänen tunteensa ja ilonsa. Aiheet syntyivät arjesta, elämästä ja unista. Liilin teemana olikin usein pienen ihmisen selviytyminen ja pyrkimys toteuttaa unelmiaan. Liili halusi – ja haluaa! – töillään rohkaista huomaamaan elämän iloisia puolia sekä uskomaan ihmeisiin. (250).
Yksi elämäniloa pulppuava näyttelyn teos on Kukkakioskin Elviira, joka toi kukkaenergiaa tulvien aurinkoa syyspäivääni. Vähän keimailevan hupsutteleva ja hehkuva Elviira vinksahtelevine kukkineen ojentamassa keltaista auringonkukkaa salaperäiselle jollekin… hilpeä, kiehtova teos ja ihana näyttelyn väriläiskä!
Hiljaisemmin ja syvemmin itseäni puhutteli artikkelikuvaksi nostamani Pieni lauluni. Koin sen sisältävän niin kissan hyrinän kuin linnunlaulun yhdistyneenä ihmisen kehon ja mielen lauluun. Minulle se puhui elämän kokonaisvaltaisuudesta, luonnon ja ihmisen balanssista ja elämän suuresta resonoinnista. Liili itse sanoo rakastettavasti ja ihmistä ymmärtäen:
Uskon, että jokainen saa syntyessään oman laulun ja se on koko elämän pituinen. Siihen syntyy lisää säkeitä ja sointuja elämän varrella. Jokainen laulaa sitä miten osaa, sillä taidolla ja äänellä, mikä on annettu, vaikka usein nuotin vierestä. Ei isolla näyttämöllä tai kuorossa vaan itselle sisimmässään. Se on kuin aito elämä eikä siitä voi poistaa sanoja. Jokainen on sen oman pienen laulun arvoinen.(50).
Suora lainaus näyttelyn esittelytekstistä on erinomainen kooste ja johdanto Liilin töihin:
”Vaikka kyseessä onkin muistonäyttely, sen teema ja tavoite on juhlistaa elämää, sen ainutlaatuisuutta ja ihmeellisyyttä, arjen huumoria, onnenhetkiä sekä pettämätöntä ironiaa – juuri näitä aiheita, joita pulppuaa Liilin värikylläisistä töistä, ja joita monet taiteen ystävät Liilin töissä rakastavat. Liilin teosten aiheet ovat monitasoisia ja mielikuvituksellisia: railakkaan huumorin taakse kätkeytyy usein elämän hento ja hauras puoli sekä puhuttelevan syviä ajatuksia. Otetaan onnen hetkiä talteen – niitä tarvitaan kyllä, niiden turvin jaksaa talven yli!”
Tämä oli juuri sellainen hyvän mielen näyttely, jota tarvitsin ja jonka kuvat säilytän syysmyrskyjä vastaan. Suosittelen Sinullekin!
Olen kuvannut teokset näyttelyssä ja kirjasta kännykkäkamerallani. Kuvat ovat valitettavan huonoja, eivätkä tee oikeutta Liili Mõtusten upealle taiteelle. Toivottavasti ne kuitenkin innostavat lähtemään näyttelyyn originaalien äärelle!
Kiitän kuvausluvasta!
Artikkelin pääkuva: Pieni lauluni, pehmeäpohja/akvatinta, 2004, 60 x 42 cm. Kuva otettu kirjasta Liili Mõtuste (2010).
Näyttelyn esittelytekstin lisäksi lähteenäni oli teos Liilin elämästä ja taiteesta: Liili Mõtuste (2010), josta lainatut tekstit sivunnumeroineen.
Näyttely on auki 13.9. asti Galleria Joellassa (ti–pe 12–18, la–su 12–16). Osoite: Läntinen Rantakatu 21, 20100 Turku.
Lue lisää:
http://www.liilimotuste.com/index.html
Näyttelyn esittelyyn:
Kulttuurikuplia 