Kun saavun Littoisten lavalle Kaarinaan, ensimmäisen setin musiikki vastaanottaa minut. Lavalta kaikuu du-du-dudu-du-du, Stand by me, mukavasti rullaavana stemmalauluna. Ihailen hetkisen hiekkarantaa, järveä ja kaukaa näkyvää Littoisten Verkatehdasta. Astun sisään hikisenlämpimään lavatunnelmaan. Kyösti Mäkimattilan ja Varjokuvan musisointi on jo lämmittänyt tanssijat ja tanssijat ilman.

Itse en ole kuluneena kesänä käynyt kuin muutamissa tansseissa, vaikka loppukesästä olisi Turun seudulla päässyt tanssimaan jo monta kertaa viikossa. Valitsen mielelläni tanssittajiksi juuri Mäkimattilan ja Varjokuvan. Vaikka orkesterin soittajista on parissakymmenessä vuodessa puolet vaihtunut, ei se ole vaikuttanut sointiin. Päinvastoin, tämä on yksi niistä orkestereista, jotka tuntuvat paranevan vanhetessaan. Kunnianhimoa, mielenkiintoa niin tekemiseen kuin uusiutumiseenkin ja antautumista työlle tuntuu riittävän. Itse en ole varsinainen tanssin harrastaja, paremminkin isäni opetuksilla etenevä vaihtoaskeltaja-valssaaja, ja yleensä myös kuuntelija sekä sille päälle sattuessani myös kriitikko. Tämän vuoksi laulajien ja orkestereiden ohjelmiston monipuolisuus ja takuuvarma tekemisen laadukkuus merkitsevät itselleni paljon.

”Yössä kun kanssasi tanssia sain,

tunsin, näin jatkua vois.”

Mitä lavatansseista voisi sanoa lyhyesti? Tanssi on musiikkia tulkitsevaa liikuntaa, mutta myös emootioita ja tanssipartnerin aistimista, yhteisöllisyyttä, sosiaalista toimintaa ja lavatansseissa vielä kulttuuriperinnön jatkamista. Tanssissa on kaikki, ja se on taiteista se, jota kannattaa vaalia, jos haluaa pysyä fyysisesti ja psyykkisesti terveenä. Lavatanssiperinteessä on erityistä kesäsuomalaisuutta, siinä yhdistyvät ulkoilmaliikunta ja kesästä nauttiminen. Se on myös oivallinen tapa tavata ihmisiä, kohdata uusiakin ihmisiä läheisemmin kasvokkain ja tervehenkisesti ilman Tinderiä tai sometusta. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa nimittäin ne tapaukset, kun olen nähnyt huonoa käytöstä kesäisissä tansseissa. Elämä on jatkuvaa muutosta, yhteiskunta muuttuu, pienet lavat ovat vaarassa lopettaa ja muutamat suuret porskuttavat kituliaasti. Toivon elävälle musiikille ja tanssimusiikille jatkuvuutta tulevaisuudessakin.Tanssilavat ovat sellaiseen yksi, perinteikäs ja muunnettavissakin oleva areena.

Tämänkertainen tapani lähestyä tanssi-iltaa poikkeuksellisesti, kirjoittavana bloggaajana (lue: polvensa loukanneena tanssijana), oli näissä ympyröissä outo, mutta ihmisissä selvästi kiinnostusta herättävä. Ei kukaan mene tansseihin muistiinpanovälinein varustautuneena paitsi kenttätutkimusta tekevä tutkija! Paperi olikin jonkinlainen suoja: antakaa minun olla ja keskittyä tarkkailemaan. Ja sitä sitten teinkin, istuin kynä ja paperi kädessä koko illan, lukuun ottamatta illan viimeisiä valsseja.

Huolimatta toimittajanelkeistäni – tai ehkä juuri niiden vuoksi – tulin illan aikana ihmisten kanssa juttuun tavallista helpommin ja näin asioita, joita tanssiessa ei huomaa tai ehdi katsoa. Keskustelin tanssiseura Sekahaun vapaaehtoisten kanssa siitä, miten he pitävät huolta Littoisten lavasta, tekevät huoltotoimia keväisin ja syksyisin yhteistyössä Kaarinan kaupungin kanssa. Terassi oli saanut uuden laudoituksen, huomasin. Ihailtavaa kulttuuriperinnöstä huolehtimista ja tanssikulttuurin jatkamista sekä kokonaisvaltaista antautumista asialle. Juttelimme myös nuorten reiteistä tanssiharrastuksen pariin sekä siitä miten parinvaihto tekee omalle tanssitaidolle ja joustavuudelle terää, kun oppii viemään monia ja olemaan vietävänä. Ja siitäkin, miten tämä valitettava rajoitusten aika on vaikuttanut 60+ -ikäisten tanssimiseen ja kuntoon.

Vaihdoin musiikin kuuntelun lomassa muutaman sanan vieressäni istuneen rouvan kanssa, joka kehui Mäkimattilan karismaa ja aina siistiä, huoliteltua olemusta. Imago selvästi toimii ja miellyttää. Tauon aikana kahvitellessani eräs nuorimies puolestaan kertoi ihanasti omasta tavastaan elvyttää tansseja näinä päätä pyörryttävinä aikoina: hän oli järjestänyt itselleen tanssit Särkän lavalla Punkalaitumella. Samaan syssyyn sitten juttelimme elämän merkittävistä käännekohdista, iloista ja suruista, tapaamisista ja eroista. Sellaiseen jutteluun tämä kohtaamisten näyttämö jotenkin selvästi houkutteli.

Saako tällainen ympäristö siis ihmisen erityisesti avautumaan? Ainakin ajatuksiaan kirjaavan bloggaajan sai säikähtämään tauolla viereen tupsahtanut tangokuningas. – Ai sää teet oikeen muistiinpanoi, ihmetteli Mäkimattila tutulla paattislais-yläneläisellä aksentilla. Toivoin päälleni satavan Anne Flinkkilän toimittajataikavoimien, mutta ei. Vanhan tekijän rutiinilla Mäkimattila kertoi tulevaisuudensuunnitelmistaan näinä kummallisina aikoina. Kun kysyin, miten hän on pärjännyt, olin oikeastaan helpottunut, että hän vastasi taloudelliselta kannalta, samoin kuin olemme lehdistä jo saaneet lukea, eikä ajatellut, että kysyjä on terapeuttisesti suuntautunut humanisti, joka odotti muuta kuin talousarvioita. Ehkä syvähaastattelujen aika on sitten, kun osaan valmistautua yllättäviinkin keskusteluihin ennalta mietityin kysymyksin. Mutta niin muuttuu maailma, Eskoseni, laulaja-runoilija-yrittäjänkin on kuitenkin todettava. Kulunut viikko on ollut Mäkimattilan kustannusyhtiön, Soljumon, lanseerausviikko, ja lisää uutta on kuulemma luvassa. Jäin odottelemaan muutosten ajan muuttuvia kuvioita.

Kun solisti palasi esiintymään, mietiskelin väliaikarupattelujen merkitystä. Onko kaikki yleisön kiinnittämistä, sitouttamista brändiin? Esiintyjä tarvitsee yleisönsä, mutta kuinka paljon myös ympärillä pörrääjiä tai hihasta vetäjiä? Alkaako esitys siitä, kun auto saapuu tanssilavalle? Kuinka paljon työ sisältää aitoa kiinnostusta ihmisiin? Mieleeni palaa Flinkkilä & Tastula -ohjelma, jossa Mäkimattila sanoi pitävänsä siviiliminänsä hyvässä varjelussa, omin itse pysyy julkisuudesta piilossa.

”Sieluni huoneetkin paljastaen

yöhön sut yhteiseen vein.”

Palasin itsekin takaisin kuuntelemaan, koska sisällä soi jo lempitangoni, Por una cabeza, Mäkimattilan sanoittamana Jos sielusi löydän. Mannaa satoi heti lisää, toisena tangona A Media Luz, Tango päivänkorennosta, lisää sanoittaja Mäkimattilaa. Illan mittaan vakuutuin jälleen kerran tangon taiasta. Varjokuvan versioissa löytyy sopivasti basson pizzicatoja ja harmonikkakuviointeja sekä taituruutta (Tuure Koski ja Turo Lento) omaan suomalais-argentiinalaiseen makuuni. Erityistä terävyyttä, tulisuutta ja aksentointia ihailin myös La Cumparsitan tahdeissa. Tango d´amore, Liljankukka, Sä kuulut päivään jokaiseen… kyllä illan voi mainiosti viettää lavatanssikonserttinakin! Kun vanhempi pari vieressäni selvästi innostui kuullessaan tutun tangon ja lähti parketille, katseeni viipyili heidän rauhallisessa etenemisessään. Toinen senioripari tanssi hyvin hitaasti, mutta luottavaisesti, perinteisellä vaihtoaskeltyylillä. Sivustakatsojana liikutuin tanssijoiden liikkeistä, tämä oli huomattavasti parempaa kuin television tanssiohjelmat. Tuoksut, tuulahdukset, hipaisut ja pyörähdykset herkistivät esteetikon minussa. Tango ja rumba vetoavat itseeni musiikkeina ja tansseina. Silmäni lepäsi tanssijoiden kauniissa, sulavissa linjoissa ja kaarroksissa Eilen kun mä tiennyt en -kappaleen soidessa. Oli ilo katsoa, miten viejät ohjasivat lempeästi daamejaan. Luottamus inspiroi vastavuoroisesti ja tuotti yhteistä tanssin hehkua! Itsestänikin alkoi tuntua siltä, että olisin sittenkin mieluummin parketilla kuin tarkkailijana.

Yö kaipuuni piilottaa saa,

kuulee vain nukkuva maa.

Tämän lauluni yksinäisen,

tumma hiljaisuus soinnuttaa sen.”

Aiemmin illalla olin kuunnellut tanssinharrastajien keskustelua. Tanssikengät ovat mukana aina, matka kun saattaa suuntautuakin yhtäkkiä lavalle. Samaiset tanssijat kaartelivat edessäni hymy huulillaan, nautintoa huokuen. Sain illan aikana nähdä niin monia erilaisia, hurmaavia tapoja tanssia kuin oli tanssijoitakin, ja loppuillasta tuntui kuin olisin ahminut tanssisuklaaöverit!

Loppuillasta seurailin hetken vierestä Otto Toivosen työskentelyä äänipöydän komentosillalla. Sujuvasti tämän laivan kapteenina hän loihti valot, äänen balanssit ja efektit kohdilleen, vaikka Littoisten lavan lasiseinäinen, 8-kulmioinen rakennus ei akustisesti ihanteellinen olekaan. Lavatunnelman luomiseen tarvitaankin valojen leikkiä ja savuja , tämä on kokonaistaideteos, ei vain musiikin ja liikkeen taidetta. Liljankukka loisti lumivalkoisissa valoissa savun noustessa kohti kattorakennelmia ja Eron hetki on kaunis hehkui punaisessa, tuulettimen pyörittäessä savua tummenevaan iltaan.

Jos illan onnistuminen tuntuu mielen keveydessä, näkyy ihmisten iloisessa kuplinnassa ja kuvastuu onnellisissa kasvoissa, pienet ja suuret havaintoni kertoivat onnistumisesta. Katseen kosketus sai vanhemman pariskunnan suudelman loppusinetikseen. Vanhempi mies ja nuori nainen tanssivat sulavasti yhteen Eron hetki on kaunis -kappaleen tahtiin. Nainen kosketti miehen vartaloa pyörähtäessään tämän ympäri. Pari puhkesi yhteiseen hymyyn. Tanssijat täydensivät sävelien tunnelmoinnin.

Olin jo lähtemässä viimeisten valssien soidessa, kun nuori mies kysäisi, olenko jo kirjoittanut riittävästi ja tulisinko tanssimaan. Yö kaipuuni piilottaa saa ja Suuntatähti päättivät kummallisen ”kenttätutkimusiltani”. Mutta mitä ihmettä on ohikävely? Muistan käyneeni peräti yhdellä tanssikurssilla. Minähän olen Johanna Pakosen nimeämänä laivan tanssikurssin Pikku Myy, joka ei suostu vietäväksi. Selvä Aira Samulinin hengenheimolainen siis, itsepäinen sooloilija! Mutta kohteliaan viejäni ansiosta selvisimme yhteisen tanssimme hienosti loppuun ja itselleni jäi lämmin tunne: kyllä tuollaisten nuorten miesten ansiosta lavatansseilla on tulevaisuus!

Illan kuutamo ja tähtitaivas heijastuivat Littoistenjärveen autolle kävellessäni. Tanssi ja lavatanssit kuuluvat ehdottomasti Suomen kesään, ainakin omaani!

 

”Yö kaipuuni piilottaa saa,

en sisintäin voi paljastaa.

Pian aamu kun taas sarastaa,

kaipuun kätkee tää heräävä maa.”

KIITOKSET:

Kyösti Mäkimattila ja Varjokuva musiikista, jota voi kuunnella lisää vaikkapa

Studiolive 1-4 – lähetyksinä (tässä aloitusjakso 1/4) tai

Kyösti Mäkimattila & Juha Maunun esityksinä Hilton I-IV (tässä III/IV, lempijaksoni, jossa myös Jos sielusi löydän – tango)

Kyösti Mäkimattila Yö kaipuuni piilottaa saa -tekstistä; teoksessa Rakkaani (Otava2014), sävellys Olli Leppänen, levytys Mikko Mäkeläinen & Myrskylyhty (Edel 2006)

Tanssiseura Sekahaku ry yhteistyöstä, vapaaehtoiset keskusteluista ja erityisesti Pasi Arvola illan 27.8.2020 kuvista (maininta kuvan yhteydessä)

Kanssani jutelleet tanssijat mielenkiintoisista keskusteluista

Valssiparini illan viimeisistä valsseista

 

sanastoa 🙂 setti = 45 minuutin jakso, jonka jälkeen yhden yhtyeen tansseissa on 15 minuutin soittotauko. Tauon aikana tanssimusiikki tulee levyiltä.