Lapsen silmin Kaipiaisen fantasiamaailmassa

Päällimmäinen ajatukseni nähtyäni keramiikkataiteilija Birger Kaipiaisen (1915-1988) näyttelyn Turun taidemuseossa oli: Tämä näyttely olisi pitänyt katsoa lapsen silmin ja lapsen olisi tämä mukava nähdä! Teokset ovat fantasiaa ruokkivia, mutta esittäviä, luonnon- ja ihmisläheisiä, herkästi tai tehokkaasti värikkäitä, koristeellisia ja selkeitä. Jos teoksia vielä saisi koskea, niiden muodot avautuisivat lisää, ja kosketuksen kautta myös näkövammaisille. (Selvyyden vuoksi: koskeminen teoksiin on kielletty!) Teen siis matkan uudelleen, lapsenomaisesti, yrittäen säilyttää sen fantasia-, satu- ja luontomaailman, jota Kaipiaisen taiteesta ajatuksiini tulvi.

Jatka lukemista ”Lapsen silmin Kaipiaisen fantasiamaailmassa”

Me ollaan… sankareitako? Kaikkiko?

Ensin ajattelin Rakkaani, Conan Barbaari –näytelmän jälkeen samoin kuin Parasta elämässä -näytelmän jälkeen: en pysty tästä kirjoittamaan, tämä on taas yksi teos, joka kolahti liian lujaa, nosti pintaan julmetun kipeitä tunteita. Tulee liian omakohtaista tekstiä. Mutta mutta!  Teoksen käsikirjoittaja-ohjaaja Juho Mantere viittaa käsiohjelmassa aristoteliseen katharsikseen, puhdistautumiseen, jonka voi saavuttaa teatterin avulla. Se ja hänen sanansa pressitilaisuudessa teatterista yhteisen kokemuksen rituaalina, parantavana sellaisena, käänsivät kelkkani.

Jatka lukemista ”Me ollaan… sankareitako? Kaikkiko?”

Valoa ja toivoa taidekappelista

Kun sanat eivät riitä, taide puhuu.

”Me kaikki tarvitsemme sitä toivoa ja lohdutusta, jota täällä taideteokset, korkeuteen kohoava muoto ja luonnon läheisyys julistavat tai josta ne antavat aavistuksen.”
– Arkkipiispa Jukka Paarman puheesta Ekumeenisen taidekappelin vihkimisjuhlassa 15.5.2005

Vuosina 2004-2005 seurailin kivenheiton päästä, kun Hirvensaloon nousi yksi erikoisimmista ja mielestäni kauneimmista, uusista kirkollisista rakennuksista, Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli. Oli jännittävää katsella, miten suuret, mäntyiset liimapuukaaret vähitellen muodostivat taideteoksen ruodon, ja miten ihan lopuksi kupariset laatat rakentuivat peittämään kaiken auringossa hohtavaksi suomupeitteeksi. Syntyi Ikhthys, Kala.

Jatka lukemista ”Valoa ja toivoa taidekappelista”

Elämän ovien Cabaret

Odotukseni Cabaret´n suhteen olivat korkealla jo ennen ensi-iltaa. Ei sen takia, että kolmikko HöglundHaraldssonWikar on niittänyt mainetta yhteistyöllään ja jokainen erikseenkin omilla tahollaan. Eikä sen takia, että roolituksesta päätellen kaikki oli kohdallaan. Jos jo pressitilaisuudessa päälleni lankeaa levollisuus ja hartiani laskeutuvat – ”ah, tätä voi tulevaisuudessa vain nautiskella jännittämättä, kaikki toimii” – on se sisäinen viesti itselleni, että nyt on tulossa jotain extraherkkua. Onko pitkä valmisteluaika ruokkinut tekijöiden superluovuutta, kun on ollut aikaa ajatuksille, joita kokeilla? Ovatko taito ja talenttien toisilleen loistavat tähdet vain loksahtaneet oikeaan asentoon niin tuotannossa kuin toteutuksessa? Kyllä, kyllä ja KYLLÄ!

Jatka lukemista ”Elämän ovien Cabaret”

Onnenhetkiä Liilin kanssa

Ketään ei ole onnelliseksi luotu vaan elämässä on onnellisia hetkiä. Jotkut huomaavat ne, jotkut taas jäävät odottamaan, koska se onni tulee ja potkaisee. Onni on pieniä jokapäiväisiä hetkiä, arjen ihmeitä. Näitä pikkuisia onnenhetkiä kannattaa ottaa talteen talven varalle.

Liili Mõtuste, 2006

Minun jokapäiväinen iloni ovat hetket Liilin kanssa! Seinälleni on ripustettu teos Siipi 1 (Tpla 21/30), jonka sain lahjaksi ja muistoksi kaksosteni syntymän jälkeen 2000-luvun alussa. Teoksessa kaksi pientä lasta lepää vierekkäin sykkyrässä linnun tai enkelin siivellä, itse voi päättää kumman. Teos on lempeän varjeluksen symboli ja kovin rakas itselleni. Oli itsestään selvää, että halusin nähdä taidegraafikko Liili Mõtusten muistonäyttelyn Onnen hetkiä. Taidegraafikko Liili Mõtuste (1950-2008) olisi tänä vuonna täyttänyt 70 vuotta.

Jatka lukemista ”Onnenhetkiä Liilin kanssa”

Elä se! Feel it! Cabaret!

Mul oli jano. Teatterinjano. Hirveä jano! Maanantai-iltapäivänä olin raahautunut keitaalle ja edessäni heiluteltiin virvoittavaa lasia, piripintaan asti täynnä olevaa isoa lasillista viileää, raikasta lähdevettä. Oliko tämä totta vai kangastusta? Uskoako vai ei?

Jatka lukemista ”Elä se! Feel it! Cabaret!”

Kesän viimeinen valssi Littoisten lavalla

Kun saavun Littoisten lavalle Kaarinaan, ensimmäisen setin musiikki vastaanottaa minut. Lavalta kaikuu du-du-dudu-du-du, Stand by me, mukavasti rullaavana stemmalauluna. Ihailen hetkisen hiekkarantaa, järveä ja kaukaa näkyvää Littoisten Verkatehdasta. Astun sisään hikisenlämpimään lavatunnelmaan. Kyösti Mäkimattilan ja Varjokuvan musisointi on jo lämmittänyt tanssijat ja tanssijat ilman.

Jatka lukemista ”Kesän viimeinen valssi Littoisten lavalla”

Näin, koin, kuplin! – Mikä Kulttuurikuplia?

Vuonna 2017 sain ilon aloittaa noviisibloggaajana Turun kaupunginteatterin Kotikriitikoissa. Porisin kaksi vuotta paivinporinoita-kirjoittajanimimerkin takana ja kirjoitin lähes kaikista teatterin esityksistä monenmoisia tekstejä. Kirjoittajaminäni koki renessanssin ja eli luvan kanssa ihanaa kulttuurintäyteistä elämää. Kirjoittaminen ei ole ottanut loppuakseen kerran uudelleen vauhtiin päästyään, näin aikuisiällä. Se on aina ollut innostava ja mutkaton tapa ilmaista itseäni.

Jatka lukemista ”Näin, koin, kuplin! – Mikä Kulttuurikuplia?”